Kun olen joskus arvostellut snobeja niin myönnettäköön että olen monessa asiassa sellainen itsekin, yksi asia jossa itsetarkoituksellisesti snobbailen ovat kirjat.
Kirjan tulee olla wanha, käytetty, monien silmäparien lävistämä ennen kuin se saa hyväksyntäni. On kuin alitajuisesti ajattelisin että kirjahyllyssä lojuva vanha painos jostain kirjasta osoittaisi kirjan omistajan (minun) olevan sivistynyt hyypiö.
Olen nyttemmin yrittänyt pitää mielessäni sen, että kirjat ovat kertomuksia, minulle tulisi olla se ja sama kirja 3.95 eurolla Anttilan alelaarista ostettu seitsemäs painos vaiko ensipainos, onko kirja kovapintainen vaiko pehmo, hiirenkorville selattu vaiko tuoreelta painomusteelta tuoksuva.
Kirjassa tulisi olla merkitystä vain sen sisällöllä.
Kovasti olen yrittänyt tuosta ajatuksesta pitää kiinni.
Mutta jottei menisi ihan itseruoskinnaksi: minulle ei kylläkään ole kirjan generellä tai sen sisällön sivistävyydellä mitään väliä. Joillekuille se kirjan sisältö on väärällä tavalla tärkeää: On luettava oikeita kirjoja, on luettava vakavaa kirjallisuutta, on tunnettava klassikot, mikäli kirjahyllyssä on: “…sana- ja tietosanakirjoja tietää siitä ettei talon asukas juurikaan lue, sillä ne ovat helpoin tapa täyttää kirjahylly” kuten tuttavani minulle sanoi.
Niinpä minä tuon kuultuani siirsin suurimman osan kirjoistani kirjastohuoneeseen vierailta näkymättömiin jättäen olohuoneeseen vain sanakirjoja ja ns. viihderomaaneja (Holtia, Cartlandia, Kingiä ja Dickensiä).
Minä olen tarttunut moneen klassikkoon ja olenpahan useat niistä lukenutkin. Ja vähintäin yhtä monet olen jättänyt kesken.
On toki tunnustettava että tyhmänä nuorna miehenä olen lukenut liudan klassikkoja vain jotta voin sanoa ne lukeneeni. (Mäpä olen vapaaehtoisesti lukenut Alastalon salissa)
Minkä lisäksi elitistisyyteni kumpuaa esiin kirjojen omistamisessa, olen kuin George Eliotin mies[¹] joka ensimmäisen kerran Charles Dickensin[²] tavattuaan kauhistelee tämän kirjahyllyn sisällön köyhyyttä (Tälläiset viittaukset George Eliotiin eivät tietenkään ole snobbailua…).
Vaikka Suomessa on oiva kirjastolaitos ja näin ollen kenelläkään ei ole tarvetta omistaa kirjoja, minä luokittelen ihmisiä heidän kirjahyllynsä sisällön perusteella. Vieraillessaan jonkun luona toiset tutustuvat kylpyhuoneen peilikaappiin, minä tutustun kirjahyllyn sisältöön ja luokittelen ihmiset sen mukaan — aivan kuin minulla olisi varaa moiseen luokitteluun.
Tänään havaitsin jo mainitsemani Anttilan alelaarin hyväksi paikaksi,löysin sieltä Dorian Greyn muotokuvan, Kenelle kellot soivat ja Shakespeare & Companyn (Sylvie Beach). Ja tietenkin Thomas Müllerin Ihmispedon..
Niinpä päätin huomenna viedä divariin ne vanhat kirjani, mukaanlukien ensipainokset, joista löytyy tuore pokkariversio ja ostan saamillani rahoilla nuo uusintapainokset.
[¹] Lienee paikallaan mainita että George Eliot oli nainen. Tarina George Eliotin miehen pettymisestä Dickensin kirjahyllyn sisältöön on kaapattu Irma Rantavaaran kirjoittamasta Charles Dickens elämäkerrasta.
[²] Kuten huomaatte olen juuri vast’ikään löytänyt Dickensin. Tutustuin häneen ensimmäisen kerran vasta tänä vuonna — toki olin tietoinen hänestä jo aiemminkin, kukapa olisi voinut välttää Joulutarinan? — lukemalla pari hänen elämäkertaansa ja vasta sen jälkeen olen tutustunut hänen tuotantoonsa. On sääli etten tutustunut hänen tuotantoonsa jo lapsena, sillä olin juuri sellainen lapsi joka olisi ihastunut Oliver Twistiin, Pickwickiin, David Copperfieldiin ja Nicholas Nicklebyyn.
Ota tohon nyt sitten kontakti!
elokuu 26, 2008 at 11:31 ap · Aihe: commentaarii, lapset, nuoriso, vanhemmuus
Saunalahden[¹] mainokset ärsyttävät suunnattomasti minua.
Onko sellaisia vanhempia jotka eivät kykene kommunikoimaan teiniensä kanssa todellakin niin paljon, että heille kannattaa suunnata mainoksia jotka kehottavat palkitsemaan teinin huonon käytöksen?
Kun omat lapseni käyttäytyivät samalla tavalla kuin teini Saunalahden TV-mainoksessa niin ei olisi juolahtanut pieneen mieleenikään palkita häntä moisesta käytöksestä, päin vastoin, tietokonehuoneeseen pääsy olisi kielletty ennen rauhoittumista.
(Ja sikälikin nuo mainokset ovat epäonnistuneita, että julkisissa liikennevälineissä näkyvissä mainoksissa esiintyvät teinit ovat sen näköisiä että kontaktin ottaminen heihin olisi helppoa, he ovat kaukana todellisuuden vetelästä ja kiukkuisen apaattisesta EVVVK teinistä)
Ehkä näille vanhemmille joille tuo on suunnattu pitäisi opettaa kuinka keskustella lapsensa kanssa, sen sijaan että heille kaupataan välineitä joilla lapsi pääsee vielä helpommin välttämään keskustelun vanhempiensa kanssa — ellei sitten tuo lapsensa kohtaamisen välttäminen olekin se lahjomisen perusajatus.
Saunalahden omistaja Elisa taasen vetoaa vanhempiin sillä että miniläppäri takaa koulumenestyksen…
Ja paskat! Pikemminkin päin vastoin.
Moinen tekee vain huijaamisen ja koulupäivän mittaan kaikkeen muuhun kuin koulunkäyntiin keskittymisen ja ehkä jopa lintsaamisenkin helpommaksi, minkä Markantalo kertookin mainoksessaan jossa teini on jäänyt kotiin ja laittanut webkameran opettajan pöydälle.
Ilmeisesti kaikki nämä mainokset on suunnattu samalle porukalle:
Vanhemmille jotka eivät osaa käsitellä lastaan ja jotka siitä syystä tuntevat syyllisyyttä ja pelkoa siitä ettei heidän lapsensa pärjää elämässä.
Minä vakaasti uskon että näitä tuollaisia vanhempia on loppuen lopuksi vain pieni osa vanhemmista, eiköhän suurin osa osaa kohdata lapsensa ihmisenä ihan rauhallisesti silloinkin kun tämä on teini-ikänsä pahimmassa vaiheessa. Sillä mikäli noita vanhemmuuteen kykenemättömiä on niin paljon että heille todellakin kannattaa mainoksia kohdistaa niin maamme tulevaisuus näyttää synkältä…
[¹] Koska ko. mainokset ärsyttävät minua en viitsi etsiä linkkejä niihin.
Osoiterakenne Kommentit (1)