Runous on määrittelemätöntä.
Määrittelemätöntä ei ole.
Runoutta ei ole.
Olen lukenut runoutta neljällä vuosikymmenellä. Olen lukenut kymmeniä kirjoja joissa ruoditaan runoutta, metriikkaa, runouden kieltä ja sitä mitä runous on. Olen tutustunut kaikenlaiseen taiteeseen jota on kutsuttu runoudeksi.
Ja mitä olen runoudesta oppinut?
En yhtikäs mitään.
Minä en tiedä edes sitä mikä on runoutta, puhumattakaan että osaisin sanoa mikä on hyvää runoutta.
Näyttäisi siltä että runoilijoita yhdistää vain yksi asia; heidän halunsa olla määrittelemättä sitä mikä on runoutta, mutta silti he kuitenkin tunnistavat käsittämättömän kuvan olevan runoutta, tai osaavat lähes suoralta kädeltä kertoa mikä on huonoa runoutta.
Se on taito jota minä en ole oppinut.
Voin toki kertoa että iso osa palkitusta nykyrunoudesta jättää minut kylmäksi, en saa niistä mitään irti. Mutta en menisi sanomaan niitä huonoksi runoudeksi — vaikka mieli tekisi, mutta siinä olisi kyse vain egostani; en voi sietää että jotain jota pidän tylsänä pidetään erinomaisena.
Näytän aina palaavan siihen toteamukseen etten tiedä mitä runous on. Minulla ei ole siitä hajuakaan. En sitkeästä yrittämisestä huolimatta ole oppinut yhtään mitään runoudesta.
Dylan Thomas sanoi jotenkin näin:
“Runous on jotain joka saa minut naurmaan, itkemään tai haukottelemaan, jotain joka saa varpaankynteni tuikkimaan, jotain joka saa minut tekemään tätä tai tuota tai ei mitään.”
Ja minä sanon:
Kultaseni, säädyttömyyden hetken koittaessa pensasaitojen valkean sirkkeli oli luullut elävänsä pienen pojan syntymäpäivisin kiemurtelevien niittyjen ylitse lentävää matkatavaraa televiisio niin täynnänsä cuthartsiaasi, ett’ sit’ pelmutetaan jok’ käänteestä, qäärmeestä, Kainin sukukunnan väärinkohdeltu palve; kaksi kalmoa puissa, kahden tapetun käsitykset eroavat sopivaisuuden suudelmasta rotkon reunalle, osaksi epätäsmällinen väkivaltainen halu ryömii vatsallaan ohitse vaalean teen vieraiden teräslangasta tarjoilijattaren kielen lantion alle. Pelkäämme tunteilua kuin ruttoa. Aikaisia öitä. Valtaa minut kauhu. Pienellä kynnyksellä siniruudullinen nenäliina, yltäkylläisyydestäsi ohentuneeseen tukkaan möhkäle, kätensä valuvat ylös palleistani “apri ori, sinähän punastut kylmäesikoiseksi, ainuaaksi olet lounastiski salaattipöytineen” mutisi, avasi silmäni, virta, totisesti pehmeitä virttyneitä säkkejä, näyttävät heti helpottuneemmilta, näkymättömät toukat uivat tyhjiin suoniin.
