Milloin se alkoi sitä en tiedä, sillä en tuolloin ollut vielä syntynyt, mutta joskus syntymäni aikoihin se alkoi; radikaali naisaktivismi. En tarkoita sukupuolten tasa-arvon ajamista, vaan naisten valtaan tähtäävää ja miehiä syyllistävää feminististä liikehdintää.
He kertovat että naiset on se sorrettu sukupuoli: Naisia syyllistetään lasten päivähoitoon laittamisesta, naiset tienaavat huonommin, naisten kokema väkivalta on miesten kokemaa pahempaa, naiset joutuvat synnyttämään ja avioerossa naiset joutuvat yksin huolehtimaan lapsistaan.
Jopa työelämä syrjii naisia, kuinkas muuten.
Kun koitti yleisökysymysten aika, naisilta, joista moni oli tunnettu miehiä kohtaan tuntemastaan antipatiasta, kysyttiin vain muutamia triviaaleja tarkentavia kysymyksiä. Kiitos ja näkemiin! Toimittajat lähtivät lehtiöt täynnä muistiinpanoja takaisin toimitukseen naputtelemaan juttujaan.
Ja viimeisen parin kymmenen vuoden aikana niitä juttuja onkin riittänyt!
Mutta toisin kuin naisaktivistit väittävät ei heidän agendanaan ole tasa-arvo vaan, kyseessä on myös miehiä vastaan suunnattu liike. Naisen tasa-arvottomuuteen on nähkääs olemassa syyllinen: miehet.
Tasa-arvoa tavoittelevasta liikkeestä on vuosikymmenten saatossa kehittynyt miehiä parjaava ajattelumalli.
Nyky-Suomessa voidaan puhua tasa-arvoajattelua kohdanneesta takaiskusta. Lehdissä, kolumneissa, blogeissa ja eri kampanjoissa on meneillään miehisyyden vastainen keskustelu. Myös miesasian ajamista kritisoidaan tolkuttomasti, vailla minkäänlaista asiantuntemusta. Miehisyyden ja miesasian vastaiset kirjoitukset saavat paljon palstatilaa, olivatpa ne kuinka heppoisella pohjalla tahansa.
Esimerkiksi käy Anne Moilasen päätoimittaman Tulvan miesasiaa vastaan hyökkäävä artikkeli Miehet menneisyydestä (Tulva 2/2008), josta käy ilmi, että kirjoittajilla on suuri tarve päästä hyökkäämään miesasiaa vastaan saadakseen poistettua naisaktivistien tasa-arvon määritelmää kyseenalaistavat miesasiamiehet julkisesta keskustelusta.
Ala-arvoisesta hyökkäyksestä huolimatta miesasiamiesten ääni yllättäen kuuluu valtamediassa, vaikkakin vaimeana. Miksi naisaktivistit haluavat hiljentää miesasiaa ajavat miehet? Miksi he ampuvat kärpästä haulikolla?
Miesasiaa ajavien miesten on vaikea vastata arvosteluun, joka ampuu niin ohi, ettei oikeastaan enää puhuta samasta asiasta.
“Naistutkimus on lähtökohtaisesti kriittinen tieteenala, johon kuuluu myös itseäänkorjaavuus, joten on outoa, että sitä arvostellaan kritiikin puutteesta!” Sanoo naistutkimuksen alaista kriittistä miestutkimusta tekevä Arto Jokinen Tulva lehdessä.
Arto Jokisen lausunnosta on vedettävissä se johtopäätös, että ainoastaan naistutkimusta tekevät tahot saavat kritisoida naistutkimusta, joka näin maallikkojärjellä ajateltuna kuulostaa hivenen fundamentalistiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä toiminnalta.
Naisaktivismi on Suomessa niin suurimuotoista, että useimpien mielestä täällä ei voi puhua tasa-arvosta ilman feminististä liikettä. Feministinen liike pyrkii aktiivisesti estämään miesaasiamiesten pääsyn tasa-arvokomiteoihin, samoin naisasialiikkeet pyrkivät kaikin tavoin estämään kaiken feminististä totuutta kyseenalaistavan tutkimuksen ja ovat tähän asti pyrkimyksissään onnistuneetkin.
Laadukkaalle kriittiselle naistutkimukselle on haitaksi se, että pieni, mutta vaikutusvaltainen radikaalifeministien äänekäs ydinporukka pyrkii pitämään miehet poissa sukupuolikysymyksiä problematisoivista instansseista — ja, kuten jo mainitsinkin, pääosin he ovat tässä onnistuneetkin.
Monet virallisetkin sukupuolikysymyksiä käsittelevät instanssit ovat tämän pienen naisjoukon naisittamia, mikä huomattavasti vaikuttaa niiden esittämiin julkilausumiin ja lainsäätäjille tekemiin suosituksiin.
Harmittaako naisasiahäirikköjen toiminta? Kysyn itseltäni.
“No tässä on vastattava kieli poskessa. Haluaisin kuitenkin ajaa tasa-arvon asiaa, näin ollen haluan myös parantaa naistenkin asemaa. Toisaalta haluan ärsyttää ihmisiä, nostattaa tällä tavalla keskustelua” Vastaan kiemurtelematta. “Mutta mikäli tätä kysyttäisiin yksittäisiltä miehiltä, niin useimmat vastaisivat, että harmittaa, harmittaa todella paljon”.
Tyypillistä naisaktivistien häiriköintiä on jatkuva ja massiivinen ei-toivottu miesasiamiesten puheita ja kirjoituksiä vääristelevä kirjoittelu erilaisiin medioihin. Tähän eivät riitä naisaktivistien omat lehdet ja foorumit: esimerkiksi televisio-ohjelmia, lehdistöä ja Panu Höglundin ja Henry Laasasen blogeja nämä naishäiriköt ovat terrorisoineet jankkaamisellaan.
Naisaktivistit tuuttaavat valtamediaan (Ja eduskuntaankin) herkeämättä omia ufo-teorioitaan ja tapansa mukaan viesteissään syyttävät miehiä kollektiivisesti joidenkin miesten väkivaltaisuudesta ja vääristelevät tilastoja omaksi edukseen.
Suuri osa ihmisistä pitää naisaktivistien viestittelyä piinallisena verorahojen tuhlauksena. Moni väsyy ja kääntää kanavaa. Oma lukunsa on Tulva lehti, joka fundamentalistisuudessaan muistuttaa fundamentalististen uskovaisten raamattupiirejä joissa ylhäältä tuotua totuutta ei saa kyseenalaistaa.
“Se on ollut miesvihamielisyydessään vertaansa vailla.” arvioi asiaa kieli poskessa tämän blogin kirjoittaja ja arvelee myös, että naisaktivistien toiminta on vain vahingoittanut tasa-arvon asiaa, myös naistenkin osalta, sillä äkkijyrkkien naisaktivistien tempaukset ovat saaneet aikaan sen ettei suurta yleisöä enää pätkääkään kiinnosta tasa-arvon asia. He mielummin lukevat entisen ulkoministerin tekstiviestejä. Tämä pienen radikaalifeministien ydinjoukon avoin miesviha on syypää feministi sanan kansalaisissa aiheuttamaan allergiareaktioon.
Yksi ammattiryhmä jolle tietyt naisaktivistit ovat tulleet valitettavan tutuiksi, ovat toimittajat. Silloin aniharvoin kun tehdään uutisia naisten tekemästä lastensa pahoinpitelyistä, ottavat nämä naisaktivistit toimittajiin yhteyttä ja vedoten omiin näennäistilastoihinsa kertovat omaa totuuttaan siitä että moinen on hyvin harvinaista ja kertovat ketä tässä maassa oikein hakataan; naisia.
Osa naisaktivisteista esiintyy mielellään kaikkien alojen asiantuntijoina — siis toimittajina ja filosofeina HTH — ja/tai tutkijoina, vaikka he tiedemaailmassa ovat marginaalissa.
Miesasiamiesten ja feministien kiistakysymyksistä kenties vaikein on kiistely väkivallasta. “Entäs naisten kokema väkivalta”, huutavat naisaktivistit heti, kun lapsiin ja miehiin kohdistuvasta väkivallasta yritetään puhua. Sama kaava on toistuu aina miesten ongelmista puhuttaessa: kuinka huonosti asiat naisilla ovatkaan — vaikka sitten siirtämällä puheenaihe naisten kokemaan lähisuhdeväkivaltaan, joka toki onkin suuri ongelma.
Kun naisaktivistien kanssa aloittaa keskustelun miesten syrjäytymisestä, huomaa viiden sekunnin päästä puhuvansa lasikatosta, ei lasilattiasta — eli sosiaalituista jotka on suunniteltu pitämään nainen siltojen alta poissa.
Naisten seitsemääkymmentä, tai kahdeksaakymmentä — kumpi luku tänään muodissa onkaan — eurosenttiä tämän blogin kirjoittaja pitää keppihevosena: “Oudointa naisaktivistien väitteissä on, että naisten huonompi palkka olisi miesten syytä, että naisilla olisi vastassaan mieskollektiivien verkosto. Etenkään kun naisaktivistit eivät itse tee mitään saadakseen naiset siirtymään paremmin palkatuille aloille.”
Naisaktivistien fundamentalistiset voimat herättävät miesasiamiehissä inhoa, turhautumista ja suoranaista epätoivoa ja jopa suoranaista vihaa. Kukaan tai mikään ei ole yhtä sinnikäs kuin miesvihainen feministi — paitsi ehkä feministivihainen miesaktivisti, nämä kaksi ansaitsevat toisensa.
Perinpohjaisistakaan keskusteluista näiden naisten kanssa ei ole todistettavasti mitään hyötyä. päin vastoin. Siksi onkin rasittavaa ja ärsyttävää, että monet naishäiriköt pyrkivät aktiiviseen vuorovaikutukseen asioista päättävien tahojen kanssa. Etenkin kansanedustajille ja viranomaisille muutaman feministisen järjestön edustajat on tullut liiankin tutuksi.
Sähköposteja, julkilausumia ja kannanottoja lähetetään kansanedustajille jatkuvasti ja mikäli joku näistä kerrankin nyökkäilee naisaktivistin ajatustulvan edessa, saa hän naisaktivistista ikuisen ystävän, joka meilailee ajatuksistaan ja tuntemuksistaan kuin uskonnollinen fundementalisti tai maanien itsehillintään kykenemätön teini.
Aivan tavallisilla miehilläkin on monta iloista kapakkailtaa mennyt piloille, kun on erehtynyt kallistamaan korvaansa naisaktivistin tympeälle fundamentalistisössötykselle.
Naisaktivismiin kuuluu tietenkin väittää ajavansa tasa-arvon asiaa — mikä on saivartelun maailmanennätys.
Suomalaisten naisaktivistien masinoimalla miesten vastaisella keskustelulla ja kampanjoinnilla on ikävä kyllä yhteys siihen mitä tasa-arvopolitiikassa faktisesti tapahtuu, sillä naisaktivismi ja tasa-arvopolitiikka ovat — miesten epäonneksi — sama asia.
“Muun muassa YK:n (2004) ja EU:n (2006) antamissa miehiä ja ja tasa-arvoa koskevissa päätöslauselmissa sanotaan, että miestyö ei saa vaarantaa naisten tasa-arvon edistämiseksi tehtävää työtä” Toteaa Tulvassa Ylitarkastaja Jouni Varanka sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksiköstä.
Ja koska naisaktivistit ovat virallisissa elimissä määrittelemässä mikä vaarantaa naisten tasa-arvon vuoksi tehtävää työtä ei naisaktivisteillä ole hätäpäivää; kaikki miesten hyväksi tehtävä työ voidaan määritellä naisten asian ajamisen vaarantamiseksi.
Mikä on sitten syynä miesaktivismin nousuun? Arto Jokinen löytää syyn historiasta: “Perinteinen maskuliinisuus on ajatunut lopullisesti kriisiin. Ensimmäiset iskut tulivat 1960- ja 70-luvuilla, kun naiset alkoivat joukolla tasa-arvoistua. Tässä on kyseessä vanhakantaisen sukupuolikäsityksen viimeinen kuolinkouristus” Jokinen sanoo ottamatta huomioon sitä, että kyse ei enää pitkään aikaan ole ollut maskuliinisuuden kriisistä, vaan naisaktivistien halusta päästä ylivaltaan määrittelemään mikä on oikeaa maskuliinisuutta.
Naisaktivistit eivät ole käsittäneet sitä, että miehuus oli — ja on ehkä yhä edelleenkin — kriisissä vain ns. suurten ikäluokkien miehillä, 1960-luvun jälkeen syntyneet miehet ovat kasvaneet sukupuolten välisen tasa-arvon ideaaliin uskovassa yhteiskunnassa. Heille tuo naisaktivistien “maskuliinikriisi” on käsite joka kuuluu historiaan; he ovat sankoin joukoin jääneet isyyslomille ja vanhempainvapaillekin. “Pienten ikäluokkien” miehille sukupuolten välinen tasa-arvo on jokapäiväinen asia, heillä ei ole miehuutensa suhteen kriisiä, pikemminkin se kriisi on siirtynyt naisasianaisten puolelle, feminismi on 2000-luvulla ajautunut lopullisesti kriisiin.
Ehkä jopa feminiinisyys on 2000-luvulla ajatunut kriisiin.
Ennen kun mies päti työelämässä ja nainen hoiti kodin ja lapset, kaikki oli naisen kannalta tavallaan yksinkertaista. Mutta kun miehet alkoivat kiinnostua perinteisestä naisten valtakunnasta, kodista, ajautui naiseus kriisiin: Mitä on tapahtunut? Minun valtakuntani ei enää olekaan minun?
Onneksemme tasa-arvon asia on tasa-arvokeskustelusta huolimatta edistynyt — enkä minäkään tällä kirjoituksella sitä varsinaisesti edistä.
Nyt kun olet tänne asti päässyt, niin kävisepä lukemassa myöskin tuo: Menneisyyden miehet 1 sivu,.
Jätin tästä henkilöönkäyvimmät herjailut pois, sillä olen pohjimmiltani kiltti immeinen….
