Isyys on kummallinen ja pelottava asia (Ja mukava — nainen puhuisi ihanasta, mutta mies on tottunut mukavan miehisiin sanoihin — asia).
Lasten synnyttyä tuore isä katselee puolikauhuissaan, ei vaan täyskauhuissaan, sitä pientä nyyttiä ja ihmettelee muiden puhetta. “Tuoko kaunis? Ovatko nämä ihmiset sokeita?” Sitä siristää silmiään ja yrittää nähdä vastasyntyneen kauneuden, eikä näe mitään muuta kuin sen haurauden.
Ja sen, että tuo hauras rääpäle on sinusta riippuvainen. Kuolemaasi asti.
Sitten sitä nyyttiä tungetaan syliin ja vaimo, muttei hän juuri nyt sitä ole, hän on vastasynnyttänyt äiti, katsoo paheksuvasti kun yrittää kieltäytyä. Sitä kieltäytyy koska pelkää rikkovansa sen hauraan olennon ja hetken toivoo, että se olisi jo aikuinen, silloin sitä voisi halata ja taputtaa selkään “Hyvä tyttö/jätkä oot!”.
Lopulta sen rääpäleen ottaa syliinsä niin varovasti kuin osaa ja kuulostelee sitä vääjäämätöntä karmeaa rusausta joka kertoo, että on tehnyt jotain korjaamatonta vauriota sille nyytille ja jos höllentää otettaan pelkää sen tippuvan.
Alusta asti isyys on pelkoa. Rakkaus tulee myöhemmin.
Eikä kokemuskaan tunnu tähän vastasyntyneen rikkomispelkoon auttavan, kolmannen lapsen syntyessä sitä oli pidellyt vauvoja jo tuhansia kertoja, mutta silti pelkäsi aivan yhtä paljon kuin edellisilläkin kerroilla. Sillä ne kaksi muuta jo tunsi, niistä tiesi miten niitä piti pidellä, ne olivat isoja tyttöjä tuohon kolmikiloiseen pojanrääpäleeseen verrattuna.
(Ja lapsenlapsen syntyessä pelkäsi aivan yhtä paljon kuin aiemminkin, jollei pikkasen enemmänkin. “Perkelettäkö ne sitä mulle työntää? Eikö ne näe et mä rikon sen?” ja taas sen vauvan lopulta ottaa syliinsä ja muutaman varovaisen kerran jälkeen homma jälleen sujuu.)
Vauvan kasvaessa sitä makuuttaa itsensä päällä, vaihtaa vaippoja, pesee pyllyä, syöttää ja gälgättää kälkättäjälle takaisin. Alkaa nauttia vauvasta ja isyydestään. Ja silmäpussit kasvavat, hyvin nukuttu yö on herkkua, luojalle kiitos puolisosta ja isovanhemmista, kuinka orvot ja yksinhuoltajat jaksavat kahlata lävitse vanhemmuutensa?
Vauvan kasvaessa koululaiseksi miettii uskaltaako sen päästää kouluun? Sehän on vasta vauva! Ja kuitenkin päästää irti, ihan pikkasen vain.
Ja hups!
Äkkiä se vauva onkin lopullisesti huomannut ettet tiedäkään kaikkea, ettet kykenekään kaikkeen. Menettää illuusionsa isän ihmeellisyydestä ja hetkeksi isä tippuu arvoasteikossa hivenen muiden ihmisten alapuolelle. Ja vauva on isälle siitä vihainen, aivan kuin isä olisi huijannut häntä koko hänen elämänsä. Mitä isä hänen näkökulmastaan katsoen onkin tehnyt; isä ei koskaan ole väittänyt olevansa kaikkivoipa, mutta on vaikuttanut siltä.
Vauvan kapinoinnin ja murjotuksen alkaessa isä on ärtymyksen lisäksi omalaatuisella tavalla helpottunut, kaikkivoipaisuus olikin liian rasittavaa, tuskin kukaan isä haluaa Jumalaksi, sillä hän tietää että Jumaluus on aivan liian vaikeaa. Liian rasittavaa.
Vauvan äkkiä muuttuessa aikuiseksi ja muuttaessa pois kotonta sen haluaisi kahlita patteriin. Ei se siellä maailmalla yksinään pärjää!
Mutta sen sijaan sitä ulkoisesti tyynenä vuokraa pakettiauton, raijaa tavaroita ja hankkii pesukoneen. Ja pikkuisensa uudessa asunnossa piilottaa leukansa väpätyksen asentamalla sen pesukoneen, tekemällä sähkötyöt, kokoamalla piirongin tai sängyn. Ja toivoo että oma pikkunen tajuaa näiden tekojen olevan rakkautta (Ja kun ei ole tästä varma kirjoittaa blogiinsa kirjoituksen jossa kertoo tunteistaan, tietäen lastensa joskus harvoin lukevat sitä ja toivoo, että he näkevät kirjoituksen).
Lähtiessään halaa pikkuista, kertoo rakastavansa sitä ja epäröiden jättää sen yksinään siihen isoon tyhjään yksiöön.
Illalla kotona odottaa että muut ovat nukahtaneet, menee tyhjään huoneeseen ja katsoo vanhoja kuvia ja lopulta luovuttaa ja antaa tunteiden tulla ja itkee hiljaa. Hetken haluaa säätää lain joka määräisi ettei…
…lapsille anneta lupaa kasvaa aikuisiksi! Niiden tulisi pysyä kotona turvassa!
Mutta ne kasvavat, lähtevät omaan elämäänsä. Ja sitä tajuaa että halu pitää lapset kotona lähellään on itsekäs ja typerä.
Sitä paitsi, mikäli olet tehnyt edes jotain oikein, se pikkuinen yhä luottaa sinuun ja tulee kyläilemään, kutsuu kylään ja kohdatessaan ongelmia soittaa ja kysyy neuvoa.
Ja mikäli isoisäksi tulleella on vielä oma isä hengissä soittelee hänkin yhä isälleen — isoäidit soittavat äideilleen — ja kyselee neuvoja.
Isät kun tietävät kaiken. Tai ainakin tekevät ehdotuksia, ohjaavat oikealle polulle.
Ja äkkiä sen jälleen tajuaa: Minäkin olen isä!
Ja taas pelottaa…
