Alla on hakukoneproosaa jonka hakusanat liittyvät Tytti Heikkisen Täytetyn eläimen lämpö runokokoelmaan ja kirjallisuuskritiikkiin.
Tällä ei ole mitään tekemistä ko. kokoelman kanssa. Kyseinen kokoelma vain toi mieleeni idean hakukone”kritiikistä”.
Tytti Heikkinen, Täytetyn eläimen lämpö, kritiikki, kirjallisuuskritiikki, arvostelu, runokokoelma, kokoelma, hakukonerunous, runous
Täytetyn eläimen lämpö
Tytti Heikkisen väkevä esikoiskokoelma etsii rakkauden ja hellyyden pieniä ladattavissa olevia aiheita. Onko se runo vai romaani vai mikä? Sen selvittäminen tulisi olla primaalihuuto.
Aiheiden jakaminen osiin helpottaa lukemista, mutta teemat eivät ole runoja määrittäviä tai toisistaan riippumattomia. Molempia, rakkautta tai rakkaudettomuutta, löytyy kaikista eri osioista. Kiinnostavinta on kuinka miesten ja naisten maailma mahdutetaan samalle saarelle.
Erityylisissä tarinoissa yhteistä on lyhyen täyttymyksen odotus. Runouden immunologinen harhakuva elämästä väräjöi pitkin matkaa.
Kokoelmaa värittävät monin perustein häädetyt kielikuvat jotka perustaltaan ovat etääntyneet kaikesta muusta paitsi työstään. Katsoessamme tarkemmin huomaamme, että ne muotoilullaan heijastavat virtuaalimaailmaa kaikin tavoin ja me alamme noudattaa runon lyyristä rakennetta toisella tapaa kuin mihin halkeillut rosoinen kieli meidät vie.
Lapset oppivat mitä kokevat. Vanhemmuutta eletään vaistojen varassa, virheessä piilee mahdollisuus. Projektin alkuperäistä aihepiiriä kuvastaa Narkissoksen lempi, syntyloitsuissa kokee saman kuin noin 60-vuotiaan naisen itkussa tai muinaisen pakanuuden jäännöksissä.
Varsinaiset simulantit meidän täytyy saavuttaa, tulla tähän tuntemukseen ja omia yhteinen ruumis. Tälläinen symboliikka oli määräävä jo vienalaisissa aineistoissakin.
Meneillään lienee jonkinlainen kirjallisen romanssin korkeasuhdanne. Diskursio kuljettaa pitkin erämaita ja retkeilyalueita sekä unelmoi kulttuurihistoriallisesti arvokkaan irtaimistonsa asiallisesta säilyttämisestä fallistisessa kontekstissaan.
Runojen minä on leegio, teksti riuhtoo menemään viritettynä kuin NATOn potkukelkka kulkeakseen pitkin tulipintoja, olisi ollut suotavaa vähentää kerrostumia ja karsia rönsyjä reunoilta, muutoin kokoelma puolustaa paikkaansa matemaattisen tarkassa suomalais-ugrilaisessa kertomaperinteessä.
Silmiinpistävintä oli poeettinen sadomasokismi, jonka teos maailmastamme paljastaa. Monet kuvista voidaan nimetä makaabereiksi händikäpeiksi. Parhaimmillaan kokoelman runot deponoivat sitä hälymaisemaa joka meitä ympäröi.
