No perkele, kun tätä niin paljon haetaan niin, julkaistaan nyt sitten etuajassa. Pidätän oikeuden muutoksiin käytyäni katsomassa elokuvan leffateatterissa.
Alla oleva sisältää joitain juonipaljastuksia elokuvasta.
…musikaaliksi.
And we all deserve to die
On typerää aloittaa kirjoitus elokuvasta sanomalla sen olevan jonkun ohjaajan taattua tuotantoa. Se ei kerro kenellekään mitään elokuvasta.
Sweeney Todd – The Demon Barber Of The Fleet Street on taattua Tim Burtonia.
Sweeney Todd on musikaali, jossa Burton yhdistää kaikki maneerinsa ja tekee groteskin, omalaatuisen romanttisen ja verisen kauniin musikaalin.
Sweeney Todd perustuu samannimiseen Stephen Sondheimin musikaalin, joka perustuu urbaanilegendaan Fleet Streetin murhanhimoisesta parturista. Mutta tästä legendasta kerron lisää lopussa.
Burtonin elokuva lienee verisin musikaali mitä valkokankaalla koskaan on nähty.
Perusjuoni on tuttu, periaatteessa sama kuin Monte-Criston Kreivissä, sillä erolla että kostostaan kylmänä nauttivan Kreivin tilalla on psykopaatti joka ei kykene hillitsemään murhanhimoaan.
Tuomari Turpin (Alan Rickman) vangituttaa syyttömän Johnny Deppin (Joka tässä elokuvassa on kauneimmillaan…) esittämän Benjamin Barkerin ja karkottaa hänet Australian vankilasiirtokuntaan koska tuomari haluaa käyttää hyväkseen Benjamin Barkerin kaunista vaimoa, jonka tuhottuaan Tuomari ottaa Barkerin tyttären kasvattaakseen – tai oikeammin hän vangitsee tytön taloonsa – hänestä itselleen vaimon.
Elokuva alkaa kun vankilasta karannut Barker 15 vuotta myöhemmin palaa Anthony Hopen (Jamie Campbell Bower) kanssa Lontooseen.
Benjamin Barker vaeltaa liikehuoneistoon jossa hän aiemmin toimi parturina. Vuokraemäntänä toimii yhä edelleen sama nainen, Rouva Lovett (Helena Bonham-Carter). Rouva Lovettin leipurintaidoista saa käsityksen kohtauksessa jossa hän tarjoaa Barkerille lihapiiraan samalla kun hän, minkä torakoiden tappamiseltaan ehtii, leipoo uusia piiraita.
Mitä ilmeisimmin hän myy Lontoon huonoimpia lihapiiraita.
Tai ehkei sittenkään, ehkä ainekset vain ovat olleet vääriä…
Rouva Lovett tunnistaa Barkerin ja kertoo hänelle kuinka hänen perheelleen on käynyt.
Samaan aikaan elokuvan sivujuonteessa Barkerin ystävä Antohony Hope eksyy rikkaammille kujille ja näkee kuinka Tuomari Turpinin asuntoon vangittu Barkerin tytär lauleskelee ikkunalla ja Anthony ihastuu tähän. Turpin raivostuu ja käskee Anthonya unohtamaan tytön. Ja eihän Anthony unohda, vaan palaa paikalle.
Barker vaihtaa nimensä Sweeney Toddiksi ja avaa vanhan parturinliikkeensä uudelleen.
Ensimmäisen vajaan tunnin ajan pohjustetaan tarinaa ja maalaillaan synkkää goottilaista, mutta tummasävyisen värikästä — tosin joku muu kuin minä saattaisi sanoa, että maisema on vapautettu väreistä — lavastettua Lontoota. Odotan innokkaasti että näen elokuvan valkokankaalla.
Varsinainen verenvuodatus alkaa vasta kun kilpaileva parturi Signor Adolfo Pirelli (Sacha Baron Cohen) tunnistaa Toddin Barkeriksi ja yrittää kiristää tätä. Todd hakkaa Pirellin puolikuoliaaksi ja hetkeä myöhemmin viiltää tämän kurkun auki.
Todd aikoo houkutella Tuomari Turpinin raa’an apulaisen Beadle Bamfordin (Timothy Spall) avulla Tuomarin parturintuoliinsa päästäkseen kostamaan.
Tämän suunnitelman epäonnistuttua Todd rakentaa parturinliikkeensä lattiaan salaluukun, joka aukeaa poljinta painamalla ja Rouva Lovett ja hän perustavat toimivan bisneksen, Todd hankkii lihat piiraisiin ja Rouva Lovett leipoo ja myy ne kahvilassaan. Hetken päästä Rouva Lovettin piiraat tekevät kauppansa ja pari pärjää taloudellisesti hyvin ja Rouva Lovett elää unelmaansa.
Mutta kuten murhanhimoisille psykopaateille usein käy, ei Todd kykene hillitsemään itseään ja eipä aikaakaan kun hän viiltää kurkkuja auki kuin huomista ei olisi ja Rouva Lovett yrittää hikihatussa leipoen tyydyttää tarjonnan ja kysynnän.
Rouva Lovettkaan ei ole pulmunen, jos sarjamurhaajan uhreista lihapiiraita tekävästä naisesta sellaista kukaan kuvitteleekaan, hän on hyvin raadollinen hahmo ja lukitessaan orpopojan teurastamiensa ruumiiden kanssa samaan kellariin osoittaa hän uskollisuutensa sarjamurhaajamiehelleen.
Musikaalissa kaikki laulavat itse ja kaikista elokuvan esiintyjistä ei oikein ole laulajaksi, muttei se hirvittävästi häiritse. Depp vanhana rokkarina pärjää hyvin lauluosuuksissakin.
Helena Bonham-Carter sopii rooliinsa surullisen hahmon romantiikannälkäisenä räsynukkena täydellisesti, Burton ei turhaan ole vaimoaan palkannut tähän rooliin.
Depp taas on omalaatuisen romanttinen, raaka ja kaunis hahmo. Ja tässä musikaalissakin hän näyttelee sellaista.
Alan Rickman sopii perverssin Tuomarin rooliin melkeinpä liiankin hyvin…
(Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen ja kummallakin kerralla Tuomarin antaessa syytetylle kuolemantuomion rähähdän nauruun, toivottavasti en teatterissa ole ainoa joka niin tekee)
Muista hahmoista ei oikein jäänyt mitään mielikuvaa, mitä nyt Timothy Spall sopii hyvin rooliinsa Tuomari Turpinin raakana ja uskollisena palvelijana, mutta hänen hahmonsa muistutta hivenen liikaa Matohäntää ja Sascha Baron Cohen käy kääntymässä keikaroivana parturina.
Tuli mieleeni; millainen olisi Burtonin versio jostain Dickensin klassikosta? Millaista huumoria hän repisi Dickensistä?
Ja toivon että Burton todellakin tekisi uuden version Liisasta Ihmemaassa, Burton & Lewis Carrollin (Jonka Viiltäjä-Jackiydestä on hauska teoria) Ihmemaa kuulostavat hienolta yhdistelmältä.
Ja sitten Paholaisparturin legendasta.
Kuultuani että Deppin ja Burtonin uudesta yhteistyöstä tilasin Peter Hainingin Sweeney Todd: The Real Story of the Demon Barber of Fleet Street kirjan ja kaivoin netistä tietoa, ja esim. Mark Gribbenin artikkeli Sweeney Toddista on viihdyttävä, mutta hän oikoo mutkia suoriksi.
Fleet Streetin murhaavan parturin legenda mahdollisesti perustuu todelliseen henkilöön, sarjamurhaajaan joka eli ja tappoi Lontoossa 1700-1800-lukujen taitteessa.
Nyt kun se on sanottu alankin pyörtää puheitani.
Oliko hän todellinen henkilö, vaiko ei, on hivenen hämärän peitossa, ilmeisesti Lontoossa tuohon aikaan todellakin liikkui sarjamurhaaja.
Ei kuitenkaan ole mitään tietoa siitä, että tämä sarjamurhaaja olisi ollut parturi, tai että hänellä olisi ollut naisystävä joka olisi tehnyt uhreista piiraita. Itse asiassa, koska tuohon aikaan ei ketään juurikaan kiinnostanut mitä Lontoon pahimmilla kujilla tapahtui, ei ole edes varmaa että siellä liikkui sarjamurhaaja, kyseessä saattoi olla tavanomaisempi murhaaja jonka tarinaa paisuteltiin.
Epäselvyyttä Sweeney Toddin olemassaolosta on siksi, ettei ole selvyyttä siitä ovatko kuulustelu-ja oikeudenpöytäkirjat joihin Peter Haining ja Mark Gribben tukeutuvat aitoja vaiko väärennöksiä, mutta joka tapauksessa niiden pöytäkirjojen mukaan 1801 käytiin oikeudenkäynti jossa syytettynä oli Rex V. Sweeney Todd ja pöytäkirjat ovat mielenkiintoista luettavaa.
Minkä lisäksi on epäselvää milloin Sweeney Toddista kertovat tarinat alkoivat kansan suussa kiertää ja mahdollisesti kyseistä “Rex V. Sweeney Toddia” kuulusteltiin — siis olettaen että pöytäkirjat ovat aitoja — aikana jona Sweeney Toddin tarina jo kiersi kansan suussa, niinpä kuulusteltava mahdollisesti päätti vaihtaa identiteettinsä Sweeney Toddiin ja luoda itsestään legendan.
Ilmeisesti Sweeney Toddin tarinan kirjasi ylös ensimmäisen kerran 1846 Thomas Peckett Prest, joka kirjoitti tarinoita “Pennyn kauhutarinoita” lehdykäiseen — joka muuten taisi olla ensimmäinen pulp-lehti — ja tästä String Of Pearls tarinasta lähtien legenda on vain kasvanut.
Lienee mahdotonta sanoa varmaksi oliko Sweeney Toddia koskaan olemassa vaiko ei.
Itse yhden kirjan ja useamman kymmenen websivun lävitse kahlattuani kallistuisin sille kannalle ettei häntä koskaan ollut olemassa.
Oli asia sitten miten tahansa, niin jok’tappauksessa on hauska ajatella että Sweeney Toddin tarina perustuisi tosielämän tapahtumiin.
