Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Sain tuon Jumalan varjon alla lastun jälkeen parilta tutultani sähköpostia ja päätin vastailla niihin kysymyksiin näin julkisesti.

Tämä ei varsinaisesti koske raamatun Jumalaa, vaan jumaluuden ajatusta ylipäätään. Sillä en ymmärrä kuinka kukaan voi väittää raamatun olevan Jumalan sanaa, siitä on niin paljon poistettu ja sitä on niin paljon muokattu ihmisten toimesta (Kääntämisessä tapahtuneista muutoksista puhumattakaan), ettei se mitenkään voi enää olla sanatarkasti Jumalan sanaa.

Paitsi mikäli Jumala olisi jatkuvasti uudelleen sanelemassa sitä muokkajille/kääntäjille ja sanan tulkitsijolle. Taitaa olla hajamielinen Jumala kun se on jatkuvasti korjailemassa tekstejään ja ehkä hivenen jakomielinen kun kerran sanelee ristiriitaisia juttuja eri ihmisille, jos Jumala olisi olemassa luulisi sen sanelevan samat ajatukset kaikille.

Minun maailmankuvani perustuu aineelliselle todellisuuskäsitykselle. (Tuo oli paras kirjoitus mitä pikaisesti etsimällä löysin)

En vastusta Jumalaa tai ajatusta jumaluudesta. En usko Jumalaan, mutten myöskään ole uskomatta, mikäli joku leima minuun täytyy lyödä niin olen skeptinen empiirinen agnostikko, uskon siis ettei meillä ole tarpeeksi tietoa jotta voisimme vetää johtopäätöksiä jumaluuden olemassaolosta tai olemattomuudesta ja perustan maailmankuvani aineelliselle todellisuukäsitykselle. Thats it.

Eikä Jumalan olemassaolo oikeastaan edes kiinnosta minua, kuin vain sikäli että Jumalan olemassaolo olisi mielenkiintoisen itsetutkiskelun paikka. Todistakaa minulle tieteellisesti ja vedenpitävästi että Jumala on olemassa, niin pääsen tutkimaan itseäni, muuttuivatko elämänarvoni ja tuliko elämästäni merkityksellisempää, merkityksettömämpää vai pysyikö elämäni suhteellisen muuttumattomana, kuten uskoisin tapahtuvan.

Mutta, mikäli siis saisin todisteet Jumalan olemassaolosta, tuon itsetutkiskelun lisäksi en usko että Jumala pahemmin minua kiinnostaisi, enkä myöskään usko että Jumalaa kiinnostaisivat minun mielipiteeni tai elämäni.

Eli, väitän että Jumalan olemassaolo tai olemattomuus olisi minulle se ja sama, jumaluus ei muuttaisi elämänarvojani tai elämäni merkitystä piiruakaan. Paitsi mikäli Jumala löisi vetoa minusta, tekisi minusta Jobin.

(Miksi muuten raamatun henkilöt aina lopulta lähtevät Jumalan kelkkaan? Itse olisin kieltäytynyt esim. Mooseksen hommasta, enkä ilman pakottamista, kiristystä ja uhkailua olisi moiseen Jobiin suostunut, miksei kukaan koskaan kieltäydy Jumalan likaisen työn tekemisestä?)

Minä en tarvitse elämälleni mitään kosmista merkitystä, elämälläni on merkitystä minulle ja uskoisin että elämälläni on merkitystä myöskin läheisilleni, se riittää minulle.

Ja minun mielestäni tuo ei ole lohdutonta tai toivotonta, en ymmärrä kuinka teistit voivat väittää niin. Miksi se etten näe elämälläni mitään suurta kosmista merkitystä tekisi elämästäni toivotonta ja merkityksetöntä? Kaikkein vähiten kaipaan elämälleni suurta jumalallista suunnitelmaa, hyvän elämän ja epäilemättä paremman elämän voi elää ilmankin.

Jos jostain ihmeellisestä syystä joskus tunnen eloni taipaleen jotenkin lohduttomalta, toivottomalta ja merkityksettömältä, niin ainahan voin kuvitella itselleni Jumalan johon uskoa. Ja tällä tavalla uskon uskontojen syntyneen, joku karismaattinen ihminen on kuvitellut itselleen karismaattisen Jumalan ja a’vot: Uusi uskonto on syntynyt.

Ja sitten pari kysymystä:

Miksi Jumalan olemassa olo tekisi juuri sinun elämästäsi merkityksellisemmän?

Miksi itserakkaudessasi kuvittelet että Jumalalla olisi suunnitelma juuri sinun elämällesi?

Ja jos oletetaan että Jumalalla olisi suunnitelma sinun elämällesi, niin miten vapaa tahto sopii kuvaan?

Ja se tärkein kysymys:

Miksi ihmeessä kaikella ylipäätään pitäisi olla mitään merkitystä?

Minä en ymmärrä kristinuskoa huolimatta siitä että sen pitäisi olla minulle tutuin uskonto. Vielä vähemmän ymmärrän uskovaisia. Uskokaa minua kun sanon että olen yrittänyt, olen jopa käynyt raamattupiireissä kuunteluoppilaana ja siellä vaikutelmani uskosta yhtenä ihmisten huonoimmista keksinnöistä vain vahvistui.

Kiinnostukseni uskontoja kohtaan johtuu siitä etten ymmärrä miten ihmiset — jopa samat ihmiset — uskontunnossaan uskonsa ja Jumalansa varjon alla kykenevät sekä äärimmäisen hirveisiin, että äärimmäisen uhrautuviin tekoihin.

Haluaisin ymmärtää sitä mikä ajaa ihmisen uskomaan yliluonnolliseen ja vielä enemmän haluaisin ymmärtää uskon tunnetta.

Minä en sitä ymmärrä, usko on minulle täysin kartoittamaton tunne-elämän alue.

Mutta ehkä hyvä niin, minä en tosin ymmärrä sitä uhrautuvuutta[¹], mutten toisaalta myöskään ymmärrä uskontunteen mukanaan tuomaa vihaa tai suvaitsemattomuuttakaan.

Mutta voidaan tietenkin kysyä onko kyseessä uskonnollisista tunteista johtuvat teot vai vain ihmisyydestä?

Ihmiset ovat kautta aikojen käyttäneet milloin mitäkin kirjoitusta tai ideologiaa oikeuttaakseen tekonsa. Mutta surullisen usein kyse on uskonnosta, fanaattisimmat, julmimmat ja (hirmu)tekojensa oikeutukseen vakaammin uskovat ihmiset löytyvät lähes poikkeuksetta uskontojen parista.

Koska kyseessä on ennakkoluuloisten ihmisten kirjoittama ja vielä ennakkoluuloisempien ihmisten toimittama kirja on raamatussa on monia kohtia jotka kehottavat uskovia halveksumaan muita. Joten kristinuskon perusta, raamattu, on syypää ainakin osaan uskon nimissä tehtyihin hirveyksiin.

Nuorempana olin kiinnostunut natseista, lähinnä olin kiinnostunut heidän tekemistään kauheuksista, natsi-ideologia ei juuri minua kinnostanut (Sitä paitsi Taisteluni kirjaa tylsempää saa hakemalla hakea). “Virallinen” muille ihmisille antamani selitys natsien hirmutekoihin kohdistuvaan kiinnostukseeni oli se, että halusin ymmärtää miten ns. normaalit ihmiset kykenivät tekemään niitä kauheuksia joita tehtiin keskitysleireillä ja miten ihmiset jotka tiesivät – joiden oli pakko tietää ainakin jotain – mitä keskitysleireillä tapahtui kykenivät siitä huolimatta jatkamaan elämäänsä kuten ennenkin?

Kuinka natsit, jotka eivät olleet kristittyjä, sitten liittyvät kristinuskoon? Lueskellessani natsi-Saksan historiaa törmäsin artikkeliin joka väitti etteivät natsit olisi voineet tappaa miljoonia juutalaisia ilman Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta.

Artikkelissa nimittäin väitettiin että natsien teko hyväksyttiin vain koska kansa tunsi syvää epäluuloa, jollei halveksuntaakin, juutalaisia kohtaan. Ei vain Saksan kansaa, vaan koko kristikuntaa yhdisti tämä halveksunta jota he tunsivat juutalaisia kohtaan.

(Puhumattakaan kristikunnassa yhä edelleen jylläävistä seksuaalivähemmistöjen, eri uskontojen edustajien, jopa eri kristittyjen lahkojen jne. halveksunnasta, joita kaikkia ollaan kautta historian perusteltu raamatulla — uskonto turhan usein tuntuu myrkyttävän uskovaisen mielen)

Ja evankeliumit ovat suurimpia syypäitä tähän halveksuntaan, niiden kirjoittajat tekivät kaikkensa erotakseen juutalaisesta yhteisöstä (mikä olikin aivan ymmärrettävä tarve, hehän olivat perustaneet uuden kilpailevan uskonnon) ja tulivat siinä sivussa demonisoineeksi juutalaiset ja inhimillistäneeksi Pilatuksen ja roomalaiset, mikä lienee syynä sille ettei kukaan syyllistä Italialaisia Jeesuksen murhasta.

Esim. evankeliumeissa Pilatus kuvataan henkilönä joka ei halunnut teloittaa Jeesusta, mutta joka kansan (Juutalaisten) vaatimuksesta joutuu toimeenpanemaan teloituksen ja tietenkin on muistettava myöskin tuo historian kuuluisin käsihygieniallinen teko. Ilmeisesti tämä Pilatuksen inhimillistäminen on täyttä puppua, muistaakseni aikalaiskuvauksiin perustuvien kuvausten mukaan Pilatus oli julma ja tiukka hallitsija, joka täysin epäröimättä toimeenpani teloituksia — tosin ilmeisesti tässä toiminnassaan Pilatus ei ollut sen julmempi kuin muutkaan Roomalaiset prefektit.

Eikä Pilatuksella edes ollut mitään mahdollisuutta pelastaa Jeesusta vaikka hän jostain ihmeellisestä syystä näin olisikin halunnut tehdä, Jeesus julisti olevansa Juutalaisten Kuningas ja se koettiin kapinaksi Roomalaisvaltaa vastaan, joten Pilatuksen olisi poliittisista syistä ollut pakko teloittaa Jeesus.

Käsittääkseni on myöskin hyvin epätodennäköistä että Pilatus olisi kysynyt kansalta neuvoa, varsinkaan juutalaisilta jotka ilmeisesti tuohon aikaan olivat kapinalle altista porukkaa joka vain odotti suurta kapinajohtajaansa. Ja siksi toisekseen, Barabbas (Jonka nimi, Bar-Abbas, on monessa tekstissä käännetty (arameasta) Isä Pojaksi ja jonka merkitys ilmeisesti on Jumalan poika, mikäli käännös on oikeellinen on sanottava että hänellä oli tavalliseksi ryöväriksi aika suurellinen nimi…) myöskin oli mies jota Pilatus ei olisi vapauttanut, hänestähän kansansuosikkina – ainakin raamatun kuvausten mukaan hän oli tuolla hetkellä kansansuosikki – olisi saattanut muodostua aivan liian suuri paikallistason uhka Pax Romanalle.

Raamatun kohta jota monasti on käytetty juutalaisvainojen tekosyynä on tämä:

Kaikki huusivat yhteen ääneen: “Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!”
Matt 27:25

Joka tapauksessa, tuosta lukemastani artikkelista johtuen tulin tutustuneeksi kristinuskon varhaishistoriaan ja siinä sivussa huomasin että kristityt ovat halveksuneet ja vainonneet juutalaisia suurinpiirtein koko kristinuskon olemassaolon ajan ja tätä vainoa on selitelty sillä että juutalaiset tappoivat Jeesuksen, juutalaisten näkökulmasta katsottuna evankeliumit eivät todellakaan ole mitään ilosanomia.

Tämä huomio siitä että kristinusko on mitä suvaitsemattomin uskonto ja että sitä on kautta historian käytetty syynä kaikenlaisiin hirmutekoihin johti siihen että aloin lueskella uskonhistoriasta enemmänkin. Se on mitä mielenkiintoisinta luettavaa.

Jo eri alkukristittyjen ryhmittymien – jotka olivat hyvin riitaisia ja ilmeisesti on vain sattuman satoa että kristinusko on sitä miksi me sen tänä päivänä koemme – nousuun ja tuhoon tutustuminen on mielenkiintoista. Kristinuskon alkumenestys ilmeisesti pitkälti johtui Rooman keisareista, aluksi vainot nostattivat intoa, kukapa uskoonhurahtanut ei haluaisi olla marttyyri? Ja myöhemmin kristityt Keisarit edesauttoivat kristinuskon leviämistä. Huvittavaa kyllä Rooman valtakunnan ja kristinuskon suhteesta harvalle ensimmäisenä tulevat kristityt keisarit mieleen, useimmat muistavat vain Keisari Neron ja kristittyjen vainot.

Hmmm? Eihän minun pitänyt kirjoittaa Jeesuksen kuolemasta tai muustakaan (uskon)historiaan liittyvästä asiasta, siitä ja juutalaisvihasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin hyviä kirjoja, enkä minä ole sen enempää teologi kuin historioitsijakaan. Minkä lisäksi minua kiinnostavat enemmän kristinuskon alkuhämärän jo kadonneet lahkot (mm. Gnostilaisuus ja Kainiitit) kuin nykyisen kristinuskon historia.

Minun piti kirjoittaa siitä miksi olen kiinnostunut uskonnoista ja senhän tulin maininneeksi jo aivan tämän lastun alussa.

[¹] Tosin sikäli ymmärrän että uskoisin olevani lasteni puolesta valmis vaikka mihin uhrauksiin, lieneekö kyse samasta asiasta toisenlaisessa muodossa?