Arkisto joulukuu, 2007

Lapsuusmeemi

joulukuu 18, 2007 at 4:39 ip · Aihe: haisteet, höpinä, minä

Meemi… minä pidän tuosta sanasta, se tuo mieleeni Belldandyn, Urdin ja Skuldin, se jotenkin sopisi Oh, My Goddessin höpsöjen jumalatarten suuhun.

Saara haastoi lapsuusmeemiin ja tässä tämä nyt sitten on. Tämä tulee vähän myöhään, on ollut pirun kiireistä tämä loppuvuosi.

- Tässä on lueteltu 20 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.

1. Kampa

Lemon juice & glyscerine. Kun olin pieni minulla oli pitkät vaaleat kiharat ja inhosin kun äiti aamuisin kampasi niitä ojennukseen, tuosta jok’aamuisesta tapahtumasta jäi mieleeni ärtymys ja vielä yönkin jälkeen (Äiti rasvasi kätensä iltaisin) äidin käsistä leviävä Lemon juice & glyserinen tuoksu. Lapsena juuri tuon Lemon juice & glycerinen ja isäni tupakan, myöhemmin kun hän lopetti polttamisen Sisun, tuoksu tuntui turvalliselta.

2. Lintu

Jokin pikkuruinen pöllö löytyi kerrostalomme pihalla olevasta pienestä puskasta, minä vahdin etteivät pienemmät lapset pääse siihen käsiksi sillä aikaa kun isäni kävi soittamassa jonnekin. Tunsin itseni isoksi ja aikuiseksi saatuani tuon tärkeän tehtävän. Pöllönpoikasen kävivät jotkut eläintenhoitajat(?) hakemassa pois, isä kertoi että se vietiin eläintarhaan hoitoon.

3. Meri

Lapsena meri tai järvi olivat aina lähellä, eikä niitä oikeastaan edes huomioinut, ne vain olivat siellä. Joitain vuosia myöhemmin jostain syystä hankin rannikko- ja saaristolaivurin paperit, mutta varsinaisesti en pahemmin ole merellä seilannut kuin Viikingin ja Siljan laivoilla.

4. Kitara

Hankin 1982 kesätyörahoillani kaksi asiaa, nipun pelejä kuusnepaan (Jonka isäni uitti Suomeen ennen kuin muilla sitä oli) ja sähkökitaran kaverilta. Soitin kitaraa niin paljon kuin vain ehdin, mutten koskaan saavuttanut edes siedettävää tasoa, mikä ei millään lailla estänyt bändissä kitarointia, kaksi-kolme sointua riitti hyvin, tosin myöhemmin jätin kitaran ja vain laul^Wkarjuin mikkiin. Tätä kesti pari vuotta kunnes tajusin ettei minua pätkääkään kiinnostanut muusikon ura ja kitara jäi. Mutta tuosta 14-16-vuotiaana kitaran tuttavana olosta jäi se että olen käytännössä koko elämäni kirjoitellut sanoituksia kavereiden biiseihin.

5. Kello

Sain ensimmäisenä koko koulussa digitaalisen kellon, samanlaisen kuin telkkarin näkymättömällä miehellä oli, sellaisen joka näytti punaisin numeroin ajan kun painoi nappia.

6. Oksentaminen

Äitini on sairaanhoitaja ja kerran jouduimme pysähtymään kolaripaikalle, isäni piti huolen etten päässyt katsomaan tapahtunutta, mutta kuulin kuinka aikuiset puhuivat ruumiista, mikä sai lapsen mieleni kuvittelemaan ja oksensin tien reunaan pelkästään kuvitelmieni pohjalta ponnistaen. En tietääkseni koskaan nähnyt niitä ruumiita, mutta silti näin tapahtumasta monta viikkoa painajaisia.

7. Mummo

Minulla ei ole mummoa, oli vain Mamma ja Mummi. Tai vain ja vain, kummatkin olivat viime vuosisadan alussa syntyneitä kovapintaisia naisia. Mummi oli pienestä koostaan huolimatta vaikuttava hahmo, hän oli koko elämänsä viettänyt poikien ja miesten kanssa, ensin kuuden veljensä kanssa kasvaen ja myöhemmin kasvattaen kolmea poikaansa ja työskennellen valokuvaamossa, jossa tuohon aikaan kaikki työntekijät olivat miehiä. Muistan kuinka hän, ehkä n. 45 kiloinen ja alle 160 senttinen nainen, sai olemuksellaan ja mielipiteillään isot miehetkin hiljaiseksi. Mammani taas oli pieni ja pyöreä, mutta kova pitämään kuria ja viettäessäni kesiä landella ei mieleeni koskaan juolahtanut kapinoida häntä vastaan. Itse asiassa elämäni kaikki naiset ovat olleet hyvin itsenäisiä ja kipakkasanaisia, which is nice.

8. Kirja

Mitään yksittäistä kirjaa en osaa sanoa, sillä koko elämäni ajan kirjat ovat ympäröineet minua. Heti opittuani lukeamaan sain kirjastokortin, ja siitä pitäen olen viihtynyt kirjastoissa. Kun sitten muutamaa vuotta myöhemmin aloitin koulun menin koulun jälkeen kirjastoon ja vanhempani kävivät iltasella hakemassa minut pois sieltä. Aloittaessani 8-luokalla lintsaamisen olin todellinen kapinallinen ja menin koulun sijaan kirjastoon lukemaan.

9. Pipo

Äiti pakotti käyttämään, mutta heti kun silmä vältti otin sen, erittäin kovia pakkasia lukuunottamatta, pois, eiväthän kovat jätkät pipoa käytä. (Nykyisin poehmoisänä käytän pipoa)

10. Matematiikka

Pärjäsin muutoin hyvin, mutta koska laskin päässäni suurimman osan unohtuivat minulta aina laskutehtävien wälivaiheet pois, niinpä matikannumeroni oli aina vain 8. En koskaan ymmärtänyt miksi ne wälivaiheet olisi pitänyt merkitä jos kerran tulos oli oikea?

11. Metsä

Pieni metsikkö kodin lähellä toimitti sotatantereen virkaa, siellä me ammuimme toisiamme lätkämailoilla (70-luvulla “valistuneet” vanhemmat eivät hankkineet lapsille aseleluja), puunkarahkoilla, kuka milläkin. Yhtenä kesänä Pappani väsäsi minulle jalkajousipyssyn ja kun siitä irroitti jousipyssy osan oli minulla käytössäni hieno puinen kivääri. Joitain vuosia myöhemmin istuskelimme toisessa metsikössä hylätyllä traktorinrenkaalla pussikaljalla, sen lähemmäksi luontoa en haluakaan.

12. Ukkonen

Minä olen aina pitänyt ukkosista, salamointi on kaunista. Lapsuudestani muistan äitini pelänneen ukkosta ja minusta äidin pelko oli hauskaa ja kiusasin häntä siitä.

13. Hiukset

Pikkupoikana minua luultiin tytöksi, pitkälti johtuen pitkistä vaaleista kiharoista ja siitä että jouduin käyttämään serkkutyttöni vanhoja vaatteita, mikä opetti minut tappelemaan kunniani — ja hiusteni — puolesta.

14. Veli

Ainoana lapsena ja kolme-neljä vuotta muita alueen lapsia vanhempana olin 3-6-vuotiaana yksinäinen ja minulla oli mielikuvitusveli, Kari nimeltään, hengailin hänen kanssaan ja hänen takiaan jouduin aina hankaluuksiin. Se oli hän joka ideoi kananmunasodan, minä vain seurasin esimerkkiä. Joskus vähän ennen kouluikää alueelle muutti pari muutakin ikäistäni lasta ja niihin aikoihin mielikuvitusveli lähti omille teilleen. Mitähän hänelle kuuluu?

15. Ikkuna

Huoneeni tuuletusikkunassa oli kalterit (Tai no, oikeasti se oli kanaverkkoa, mutta oli kiva kuvitella itsensä vangiksi) jotka isäni oli siihen asentanut etten hölmöyksissäni olisi mennyt keikkumaan kolmannen kerroksen tuuletusikkunalle. Myöhemmin muutimme landelle rivitaloon josta karkailin iltaisin/öisin tuuletusikkunasta ulos tupakalle.

16. Kalenteri

Sain eräältä koulupsykiatrilta kalenterin jotta muistaisin mitä minun pitikään tehdä ja milloin. Ei siitä mitään tullut, koska sain luvan tehdä siihen merkintöjä tunneillakin niin tuo kalenteri täyttyi runoista ja tarinoista, en muista että olisin mitään muita merkintöjä siihen tehnyt. Joskus aikuisena huomasin että minun todellakin on merkittävä kaikki ylös, muistini on hyvä mutta niin saatanan lyhyt.

17. Puuro

Mummin tekemä ruispuuro, maitoa ja puoli kiloa sokeria. (Itse asiassa ko. aamiainen taisi olla enemmänkin sokeria puurolla eikä vastoin päin)

18. Nenäliina

Muistan pikkulapsena ihmetelleeni miksi mummin nenäliinoihin oli sinisellä kirjailtu NK, vaikka hän oli Maria, outoa. Myöhemmin tajusin että hän käytti toista nimeään, Ninaa, kutsumanimenään. Itse kadottelin nenäliinoja jopa useammin kuin avaimia.

19. Kynsilakka

Kasvatin kynteni pitkiksi ja aloin lakata niitä mustiksi joskus 16-vuotiaana, samoihin aikoihin tein (Stendarilla “desinfioidulla” neulalla. Vihje: kannattaa odottaa neulan jäähtymistä) reikiä korvalehtiini ja ripustin niihin mitä sattuu, mm. avaimia, sotkin kajalilla silmäni (Alkuun sanatarkasti silmäni), leikkasin irokeesin ja värjäsin hiukseni punaiseksi/vihreäksi(Pieni moka vaalennuksessa)/mustaksi, minkä väriseksi milloinkin ja aloin pukeutua niitein koristeltuun mustaan nahkaan. Kynsien lakkaamisella ja meikkaamisella ei ollut mitään tekemistä punkkariuden kanssa, vaan se johtui Hanoi Rocksista. Mustaan pukeudun yhä edelleen ja värjäilen hiuksiani, mutta muu itseni koristeleminen on jäänyt.

20.Taulu

Tätini oli kuvataiteilija ja ennen kuin hän siirtyi enemmän käsitetaiteen puolelle maalasi hän tauluja, ensimmäiset, ne joista äitini piti, olivat tylsiä mutta jossain vaiheessa ne muuttuivat yhä omalaatuisemmiksi ja mielenkiintoisemmiksi, niinpä minä ripustelin ne tätini maalaamat taulut joista äitini ei pitänyt huoneeni seinille.

21. Kahvila

Kahvilat ovat lapsuudesta asti olleet minulle tärkeitä, olen niissä viettänyt yhteensä varmaankin vuosia. Lapsena vanhempani veivät minut kerran viikossa joko kahvilaan tai kesäisin rannalle, mutta pidin enemmän kahvilasta, siellä oli mukava tunnelma ja hassuja ihmisiä. Ja kahvilassa sain aina jätskiä tai peijjiijin munkkia. Muistan kuinka kuvittelin perustavani kahvilan kirjastoon, se olisi kaikkeinparaspaikkaikinä! Teininä hengailin kavereiden kanssa eri kahviloissa niin kauan kunnes meidät ajettiin pois ja minulla oli yläasteen viimeisellä luokalla liikunnanopettajan kanssa diili: Minä en tule kiusaamaan häntä liikuntatunneille ja hän antaa minulle kuutosen, vietin nämä keskiviikon kaksi hyppytuntia läheisen Kesoilin kahvilassa, join kahvia ja jauhoin paskaa kaikille jotka minua jaksoivat kuunnella.

En tiedä ketä haastaisin, sillä lähes kaikki ovat joko jo tämän tehneet tai muutoin saaneet haasteen, joten jätän tällä kertaa haastamatta.

Kommentit (2)

Bud “ei sukua Tedille” Bundy

joulukuu 10, 2007 at 5:26 ip · Aihe: TV-Sarjat, höpinä

Katselin pitkästä aikaa Pulmusia ja huomasin seikan jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi.

Bud on sarjan mielenkiintoisin hahmo, hän on ainoa joka millään lailla kehittyy koko sarjan aikana (toki osittain kysymys on siitä että Bud kasvaa sarjan aikana esipuberteetista aikuisuuteen). Muut hahmot keskittyvät apaattisina valittamaan kuinka paskaa elämä on ja pysyvät enemmän tai vähemmän samanlaisina, Kelly on tyhmä lutkahtava blondi, Al on epäonnistumaan tuomittu machoisä ja Peggy on saamaton (Pun intended) kotiäiti.

Bud on jonkinlainen ATM hahmo; älykäs, nokkelasanainen, pärjää erittäin hyvin koulussa, on kiusattu (Kylläkin oman perheensä toimesta, ei niinkään koulukiusattu) ei osaa toimia ihmisten, kaikkein vähiten naisten, kanssa. Mutta nykynetti-ATMistä Bud eroaa siinä ettei hän missään vaiheessa luovuta, hän jaksaa yrittää iskeä naisia (Mitä kummallisimmilla tavoilla) huolimatta olemattomasta menestyksestään ja siitä että hän jatkuvasti joutuu naurunalaiseksi.

Bud on siis periaatteessa ATM hahmo, mutta Budin hahmoa leimaava kova ja sitkeä yrittäminen erottaa hänet nykyisistä netti-ATMistä, Bud ei sorru inisemään epäonnisuuttaan ja naisten pahuutta vaan jatkaa yrittämistä ja lopulta hänen sitkeä yrittämisensä palkitaan; hän seurustelee ja jossain vaiheessa vihjaillaan että hänellä olisi ollut enemmänkin yhden yön suhteita.

Mielenkiintoista on sekin että sarjassa aika ajoin tehtiin pilaa Budin yrityksistä kouluttautumalla päästä perheensä kurimuksesta ylös.

Oliko tämä tiedostettu ja tarkoituksellinen kannanotto sarjan tekijöiltä? Oliko tarkoitus esittää naurettavana henkilö joka älyään käyttäen yrittää nousta sosiaalisessa arvoasteikossa?

Kun Bud yliopistossa ollessaankin pärjää hyvin (Muistaakseni hän ehtii sarjan aikana jopa valmistuakin) ja saa perheensä ulkopuolista — perhehän päin vastoin yrittää kaikin tavoin estää Budia menestymästä elämässään — rahoitusta joka oli tarkoitettu hänen opiskelujensa kustantamiseen. Sen sijaan että perhe olisi onnitellut häntä menestyksestään jatkavat muut perheenjäsenet Budin pilkkaamista ja jopa tuhlaavat hänen rahansa.

Joten ei liene mitenkään ihmeteltävää että Bud koko sarjan ajan suunnattomasti häpeää perhettään ja yrittää jatkuvasti vakuutella muille ja itselleenkin ettei hän lainkaan kuulu koko porukkaan. Eikä hän kuulukaan, hän on kaikista sarjan muista jäsenistä (Ehkä Marcyä lukuunottamatta) poikkeava, hän ei missään vaiheessa vaikerra elon hankaluutta vaan sen sijaan päättää tehdä itsestään jotain. Oikeastaan Bud on eräänlainen Alex P. Keatonin köyhälistöversio.

Se mikä muistaakseni Pulmusiakin välillä leimaa, köyhälistön oikeistolaisuus, on aina kummastuttanut minua, miksi (mediassa kuvatun) Yhdysvaltain köyhälistöllä on tarve olla oikeistolaisempia kuin rebublikaanit?

Kaikenlaisia ajatuksia kahden parodia sitcomin jakson tuijottaminen mieleen tuokin.

Kommentit (1)

Rakkaat sotaveteraanit

joulukuu 8, 2007 at 11:20 ap · Aihe: minä, sota

Tero sanoo bloginsa kommenteissa että hänellä on ristiriitainen suhtautuminen veteraaneihin. Epäilemättä iso osa nuorista pasifisteista suhtautuu veteraaneihin ristiriitaisesti; toisaalta veteraanit joutuivat kokemaan sodan kauhut puolustaessaan maatamme ja toisaalta pasifistille sota ja tappaminen joka siihen kuuluu on aina pahasta.

Rakkaat sotaveteraanit

Talvi- ja jatkosodat kohtelivat sukuani rankasti, ne veivät sukuni miehistä suurimman osan, minkä lisäksi ne veivät myöskin liudan lapsia. Setäni mukaan lähisuvussani oli vuonna 1938 31 jäsentä ja vuonna 1945 heitä oli jäljellä 11 + sodan välillä syntyneet kuten isäni (Sitä en kuollaksenikaan muista tarkoittiko hän miespuolisia henkilöitä, vaiko ylipäätään sukulaisia). Mutta moinen tuskin on mitenkään poikkeuksellista, varsinkaan itä-karjalaisessa suvussa.

Minä synnyin alle 23-vuotta sodan loppumisen jälkeen, joten minulla on hyvin yksinkertainen suhtautuminen sotaveteraaneihin, tai ainakin kahteen heistä, minä rakastin heitä, isoisiäni.

Sitä miksi nelikymppiset isoisäni joutuivat sotaan lähtemään en tiedä, ehkä he joutuivat sinne koska sotakykyisistä miehistä oli pula, ehkä koska molemmat olivat kotoisin alueilta joissa sotaa käytiin, ehkä he itse halusivat mennä sotimaan, en tiedä. Mutta sen tiedän että molemmat sotivat jatkosodassa ja molemmat kärsivät loppuelämänsä siitä. Toinen kärsi niin että hän lopulta teki itsemurhan.

Minulle sotaveteraanit olivat mukavia vanhoja ukkoja, omia ja kavereiden pappoja, jotka kertoivat hauskoja tarinoita ja opettivat tekemään kaikenlaista ja siinä sivussa he opettivat minut vihaamaan sotaa.

Sotaveteraaneja enemmän tai vähemmän kunnioitettiin, mutta ainakaan minun kunnioitukseni ei niinkään juonna juuriaan sotimisesta, vaan monesta muusta asiasta, minä kunnioitin heitä ihmisinä. Minulle he olivat ihmisiä, eivät mystisiä sotaveteraaneja.

Isoisäni opettivat minulle paljon, he kun olivat eläneet niin rankan elämän että lapsuudessani he olivat tarpeeksi — oikeastaan liiankin — kokeneita ollakseen tietyllä maanläheisellä tavalla viisaita, kärsivällisiä ja rauhantahtoisia miehiä, ja koska he olivat itse kärsineet (ainakin) kahdessa sodassa eivät he halunneet omien lastensa tai lastenlastensa kokevan samaa, joten molemmat teroittivat aina leikkiessämme minulle että sota on kamala asia.

(Toinen isoisistäni ei koskaan voinut hyväksyä poikansa, setäni, päätöstä alkaa ammattisotilaaksi, hän kovasanaisesti arvosteli poikansa päätöstä, mistä syystä he riitaantuivat pariksikymmeneksi vuodeksi ja ehtivät sopimaan riitansa vasta vähän ennen isoisäni kuolemaa)

Mitä minä sodasta vaiteliailta sotaveteraaneilta opin on se, että sota on kauheata ja se traumatisoi sitä käyneen niin että vielä kymmeniä vuosia myöhemmin hän kärsii siitä ja näkee tappamistaan ihmisistä ja menettämistään tovereista niin kamalia painajaisia että hänen on jotenkin nollattava päänsä, mikä Suomalaiskansalliseen tapaan tarkoitti ylenmääräistä viinan juontia ja kun tämä nollaus ei enää onnistunut tappoi toinen isoisistäni itsensä koska hän  ei enää jaksanut kantaa syyllisyytensä taakkaa (Minulle on kerrottu että hän sanoi tappaneensa oman vanhimman poikansa ikäisiä poikasia ja sitä hän syvästi uskovaisena miehenä ei lopulta enää kestänyt, mitä ilmeisimmin asiaan vaikutti sekin että hänen em. mainittu poikansa myöskin “kaatui” — mikä kamala eufemismi — sodassa).

Sotaveteraanit ovat osaltaan tehneet minusta pasifistin. Kunnioitan heidän uhrauksiaan, vaikken tappamista voikaan hyväksyä, mutta ymmärrän kyllä miksi he niin ovat joutuneet tekemään.

Kuka tahansa voi kuolla toisen puolesta, se ei loppuen lopuksi niin kovin paljoa vaadi, mutta kuinka moni on normaalilla omallatunnolla varustettu on valmis tappamaan toisen puolesta? (Kuka tahansa jonka lapset olisivat hengenvaarassa eikä muuta mahdollisuutta olisi)

Se juuri oli se suuri uhraus jonka veteraanit puolestamme tekivät; he joutuivat tappamaan, vaikka epäilemättä suurin osa heistä ei sitä olisi halunnut tehdä, ja he kärsivät siitä lopun ikäänsä.

“Olimme paskat housussa mutta teimme mitä oli pakko”
-Pappani sodasta, juuri muuta hän ei siitä puhunutkaan.

Kommentit (8)

Ammattiapua hakemassa

joulukuu 7, 2007 at 9:18 ap · Aihe: höpinä, kitinää, minä, työelämä, vituttaa

Kärsivätkö muiden alojen ihmiset siitä että heidän ammattitaitoaan jatkuvasti ja häiritsevissä määrin yritetään ilmaiseksi käyttää hyväksi? Ja sitten vielä kehdataan julkisesti nillittää siitä ettemme viitsi auttaa, tai jos viitsimmekin ei apumme olekaan sitä mitä halutaan.

Kun minä menen jonnekin kylään löytyy sieltä lähes aina tietokone tai kotiverkko jonka ongelmia minun tulisi ratkoa, “Kun sinä olet ammattilainen”.  Aivan, minä olen ammattilainen ja ihan vain tiedoksi: ammattilainen saa palkkaa asiantuntemuksestaan. Jos haluatte että ratkon tietokoneisiin liittyviä ongelmianne niin maksakaa siitä minulle käypä palkka tai korvatkaa vaivani jollain muulla tavalla (Esim. graafikkoystäväni väsää minulle kirjan- ja cd:n kansia ja vastavuoroisesti minä toimin hänen atk-tukenaan ja koska hänen tekemänsä työ vaatii enemmän vaivaa maksan sen lisäksi hänelle ihan rahanakin). Ja älkää odottako että minä voisin/viitsisin heti siltä istumalta lähteä ratkomaan ongelmianne, minullakin on elämä.

Kaiken lisäksi ihmisten tuntuu olevan helvetin hankala ymmärtää että minä olen verkko- ja Unix/Linux-asiantuntija, en Windowsin — eli asiantuntemukseni ei välttämättä auta heidän ongelmissaan. Tiedän tosin aika paljon Windows palvelimista, AD:stä ja ylipäätään Windows verkoista, mikä johtuu siitä että Unix- ja Windows palvelimet on saatava juttelemaan keskenään jotta kaikki toimisi hyvin.

Mutta Windows XP:stä tai Windows Vistasta en tiedä sen enempää kuin tavallinen pulliainenkaan, itse asiassa tavallaan jopa vähemmän, sillä minä olen tottunut tekemään työni toisenlaiseen arkkitehtuuriin perustuvassa ympäristössä. Toki, osittain koska pyöritän parin ohjelman takia Windows XP:tä virtuaalikoneella, yleensä osaan ratkoa Windows- ja Mac koneidenkin ongelmia, mutta tasan samalla tavalla — googlettamalla — voisitte itsekin ratkoa niitä ongelmia, jos vain viitsisitte käyttää omia aivojanne ettekä olettaisi että ammattilainen tekee teille ilmaista työtä.

Itse tarvitessani ystävieni ammattitaitoista apua olen valmistautunut siihen etteivät he voi heti tulla auttamaan ja siihen että joudun maksamaan heidän ammattitaidostaan.

Yhdessä vaiheessa nämä ammattitaitoni hyväksikäyttöyritykset kävivät niin ärsyttäväksi etten viitsinyt lähteä kyläilemään minnekään missä ammattini tiedettiin. Kuka teistä haluaa lähteä vapaa-aikanaan lähteä tekemään työtään? Nykyisin, kun on yleisesti tiedossa että minä tavalla tai toisella laskutan työstäni, olen saanut olla rauhassa, tosin sosiaalinen piirini on hivenen kaventunut, mutta jäljelle jääneet ovatkin sitten sitä parempia ystäviä.

Antakaa jumalauta meidän ammattilaisten — oli ammattimme mikä tahansa — olla vapaa-aikanamme rauhassa, tai valmistautukaa maksamaan menetetystä vapaa-ajasta.

Kommentit (4)