Insinööri kokee taiteen ongelmallisena koska hän ei voi purkaa sitä ymmärrettäviin osiin.
Arkisto marraskuu, 2007
Papparassit
Lueskelin tänään nipun Seiskapäivää ja Oho! lehtiä. Mieleeni tuli, että mikäli olisin julkkis järjestäisin paparazzeille kiusaa ja hupia.
Jos olisin istumassa iltaa — joksi ryppäämistä sanotaan — ja huomaisin lähistöllä paparazzeja järkkäisin omista ja ystävien tyttäristä pari nuorta neitokaista kylkeeni poistuessani paikalta. Pukeutuisin huvin vuoksi naisten hääpukuun (Itse asiassa Dennis Rodman ja Kimi “Gorilla” Räikkönen toteuttavatkin jo tätä hassuasu ideaa) ja kaulailisin jotakuta tunnettua homojulkkista. Pyytäisin vaimoani hakkaamaan minua ja huutamaan jotain epäsoveliasta. Yrittäisin muutenkin hankkia mahdollisimman monta sekopäistä kuvaa lehteen ihan vain oman boheemimaineeni kartuttamiseksi.
Niin, ja tietenkin liimaisin tamponin otsaani ja laittaisin vessanpytyn kannen kauluksekseni.
Toinen mitä kannattaisi tehdä on kirjoittaa blogia a’la Kevin Smith, kun kirjaisi kuvien kera kaiken elämästään blogiinsa ei juorulehdille jäisi mitään kaluttavaa.
Ei hemmetti, siinä vaiheessa kun alkaa kuvitella mitä tekisi jos olisi julkkis kannattaa lähteä nukkumaan.
Ötyä.
A’la Tommy:
Rituaalin toinen osa, vanha minä,
raukeana lojui kivisillä kaiteilla
rakastajattaren suloisessa koettelemuksessa.
Kaukaisuudesta saa ostaa tietämättömyyden.
He ovat nielleet kamelin
Unettoman, migreenin hallitseman yön ajatuksia uskonnosta…
Henrik Wikström kirjoittaa Vantaan Laurissa:
Mikä sanoin kuvaamaton ahdistus on tänä jouluna kahdeksassa suomalaisessa perheessä.
Minun laskujeni mukaan tuo sanoin kuvaamaton ahdistus löytyy tänä jouluna yhdeksästä suomalaisesta perheestä, vai onko Wikströmin mielestä tekijän perhe ansainnut ahdistuksensa?
Voihan toki olla että Wikströmillä on asiasta sellaista tietoa jota minulla ei ole, kuten esimerkiksi se että surmattujen joukossa olisi ollut samasta perheestä kotoisin olevia henkilöitä, mutta saanen epäillä että hän tarkoituksellisesti “unohti” surmaajan perheen ahdistuksen.
Wikström jatkaa:
On kummallista, että tämän kaiken keskellä monia ahdistaa puhe tuomitsevasta Jumalasta.
Miksi ajatus siitä että jotakuta ahdistaisi ajatus tuomitsevasta jumalasta olisi niin kummallinen?
Kysehän on olennosta joka, kykenemättömänä hillitsemään itseään, aika ajoin tappaa ihmisiä koska sattuu olemaan hivenen pettynyt heihin, tuhoaa kaupunkeja, tappaa kokonaisten valtakuntien esikoislapsia näyttääkseen mahtinsa heidän hallitsijalleen ja teloituttaa oman poikansa ilman näkyvää syytä (Se että kaikkivaltias antaa syyksi syntien lunastamisen kuulostaa yhtä uskottavalta selitykseltä kuin muutkin hätävalh…meriselitykset — kyseessä taisi olla jälleen vain yksi ihmisen luoman jumalan sadistisista piirteistä).
Miten kammottava olisikaan hänen tuomionsa minulle?
Minähän en pidä häntä minään, pidän häntä vähempänä kuin ei mikään, voiko kristityn jumalan näkökulmasta suurempaa rikosta olla olemassakaan?
Sillä raamatussa jumala esittäytyy kiivaana, ilkeänä, sadistisena pikkulapsena jonka on saatava kaikki heti ja nyt ja jonka navan ympärillä kaikkien on tanssittava siinä toivossa että hän pysyy hyvällä tuulella eikä heitä tulta ja tulikiveä päällemme.
jumala on olento jolla ei ole minkäänlaista käsitystä inhimillisyydestä tai empatiasta.
Minun nähdäkseni raamatussa esiintyvä Jeesus oli kapinallinen, mies joka kyseenalaisti aikansa (uskonnollisia) totuuksia ja siltikään, vaikka kristityillä on tämä hieno esikuva, eivät nykykristityt uskalla kyseenalaistaa raamatun sanan tulkintaa joka heille ylhäältä syötetään.
Luulisin että mikäli Jeesus nyt tulla tupsahtaisi maailmaan hänellä olisi paljon sanottavaa alulle panemansa uskonnon nykytilasta.
“Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä! ”.
(Matt.23:25)
Kontekstin huomioon ottaen käsitän tuon moitteena siitä kuinka kirjaviisaat (Jeesuksen aikaan fariseuksiksi kutsutut henkilöt, joiden toimintaa jatkavat nykyiset karismaattiset saarnaajat) ovat luomassa sääntöjä joita he eivät edes itse kykene pitämään.
Mielestäni uskovaisten tulisi vihdoin ottaa itseään niskasta kiinni ja kyseenalaistaa raamatusta tehdyt tulkinnat. Lakatkaa sokeasti seuraamasta saarnaajianne, ei uskoon tarvita ulkopuolisia. Usko on teidän ja teidän Jumalanne välinen asia, uskaltakaa itse tulkita pyhän kirjanne, mikä se sitten onkin, sanaa.
Luokaa sisällenne se todellinen armon ja rakkauden usko joksi kristinuskon susi lampaaksi pukeutuessaan esittäytyy.
(Tai vaihtoehtoisesti etsikää empaattinen elämänkatsomus ilman jumalaa)
Kun tuo peto avasi silmänsä, se näki suuren, äärettömän määrän materiaa. Se tuli pöyhkeäksi ja sanoi: `Minä olen Jumala eikä lisäkseni ole toista!´
Hallitsijoiden olemus (Suom. Tuomas Rasimus)
Koreastikoulutettu
Allaolevat huomiot koskevat pääosin IT- ja elektroniikka-alaa.
Suomi on sikäli kummallinen maa että täällä ei työpaikkaa välttämättä saa se kaikkein pätevin ja paras työnhakija.
Olen itse todistanut tilanteita joissa paikan on saanut tuoreilla DI:n tai maisterin papereilla varustettu henkilö jolla ei ollut mitään kokemusta alalta, vaikka hakijoissa olisi ollut alalla parikymmentä vuotta, joista yli kymmenen vuotta asiantuntijana, työskennellyt teknikko joka takuuvarmasti olisi ollut pätevämpi täyttämään työntekijälle asetetut vaatimukset.
Tämä valmistumispapereiden tuijottelu on sikälikin outoa, että suurin osa ns. valkokaulustöistä on sellaisia että kuka tahansa normaaliäläyinen ihminen kykenee työn oppimaan suurinpiirtein yhtä pitkällä työhönopastuksella kuin mikä joudutaan antamaan myöskin niille koulutetuille ihmisille.
Helvetti, minäkin olen opastanut korkeakoulutettuja ihmisiä töihin joista en muutamaa viikkoa aiemmin tiennyt yhtikäs mitään.
Todelliset asiantuntijat, propellipäät tai tutkijat ovatkin sitten asia erikseen, ne hommat vaativat sekä koulutusta että pitkää kokemusta. Koulutus itsessään kun ei niissäkään auta.
Tosiasia on että joissain töissä — kuten omassa työssäni — koulutus saattaa jopa olla este työn hyvin tekemiselle.
Ollessani tuotekehityksessä töissä jouuduin monasti huomaamaan kuinka hommaan ylikoulutetut ihmiset alkoivat teoretisoida asiaa ja väitella siitä mikä vian voisi aiheuttaa, kun minä samaan aikaan otin ja lähdin käymään järjestelmää lävitse etsiäkseni vian. Yleensä olin löytänyt vian ja korjannut sen ennen kuin asiaa päissään pähkäilleet DI:t olivat päässet edes aloittamaan varsinaisen vianhaun.
On erittäin ikävää ettei enää ole teknikon koulutusta tarjolla, nyt AMK insinöörit joutuvat tekemään työtä joka entisaikaan oli vielä teknikon hommia, puhumattakaan siitä että yhä useammin työhön josta hyvä teknikko selviäisi todella hyvin vaaditaan DI:n papereita, ja hyvin harvoin DI on niihin töihin sopiva.
Minä olen helvetin hyvä teknikko, ja vaikka kuinka kouluttautuisin ei minusta koskaan tule hyvää insinööriä, DI:tä tai FM:ää, minä olen ammattialallani aivan liian käytännönläheisesti ajatteleva, mikä huomio onkin vienyt motivaation opiskelusta.
(Asia erikseen ovatkin ne humanistiset sivujutut joita on tullut opiskeltua, niissä mielelläni hankin enemmän teoreettista koulutusta, mutten olekaan haluamassa niistä ammattia itselleni)
Meillä koreakoulutetaan (heh, hauska typo, jätänkin sen tuollaiseksi) aivan liikaa ihmisiä, koht’sillään varmaankin insinöörit tekevät sähköasentajan hommia (Itse asiassa tiedänkin tälläisen tapauksen) ja DI:t teknikon hommia (Näitä tiedän useita).
Työstä maksettavasta palkasta
Taannoin kuulin kuinka magisterituttavani valitti siitä että putkimies tienaa huomattavasti häntä paremmin. Miksei saisi tienata? Hyvistä putkimiehistä on pulaa, maistereista ei.
On aivan oikein että hyvä käsityöläisammattilainen (Huonekalupuuseppä, kirvesmies, hitsari, putkimies, ilmastointiasentaja jne.) tienaa korkeakoulutettuja paremmin, sillä käsityöläisammatit vaativat todellista osaamista ja asiantuntemusta, toisin kuin useimmat valkokaulustyöt.
Feminismistä osa III
On hyvinkin antoisaa aivojumppaa miettiä mikä on sukupuoli, onko kyseessä täysin, tai lähes täysin biologiaan perustuva asia, vai onko kyseessä sosiaalinen konstruktio.
Feministisessä teoriassa esiintyvä ruumiin ja mielen erottaminen toisistaan ei viehätä minua. Moista sielun ja ruumiin erottamista toisistaan on harrastettu jo antiikin ajoista — ellei aiemminkin — lähtien. Erityisesti siinä on kunnostauduttu kristinuskossa.
Eikä minua sen enempää viehätä ajatus siitä että ihminen olisi pelkästään biologiaan ja biologisiin tarpeisiinsa sidottu olento.
Ihminen on eläin, ihminen on sosiaalinen eläin, ihminen on biologinen sosiaalinen konstruktio — ja paljon muutakin.
Lukiessani feministisiä kirjoja ja tutustuessani naistutkimukseen huomasin uppoavani hämärään sukupuolen käsitteistön suohon. On jotenkin outoa huomata että niinkin arkipäiväinen asia kuin sukupuoli voidaan hämärtää käsittämättömäksi pohdintojen suoksi johon asiaan vihkiytymätön hukkuu.
Tosin tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen samaan suohon uponnut, kuten jo mainitsin, tuolla sielun ja ruumiin erottelulla on pitkät perinteet. (Joku taisi joskus mainita minulle — en ole jaksanut tutustua Platonin pähkäilyihin — että jo Platon pähkäili asiaa)
Olen aiemminkin kirjoittanut jotain feminismistä, tuolloin en siitä mitään tiennyt, ja vaikka olenkin sen jälkeen lukenut joitain naistutkimuskirjoja ja muutamia feministisiä perusteoksia en vieläkään tiedä siitä juuri mitään.
Mille feministinen teoria perustuu?
Missä luuraa naistutkimuksen tieteellinen osa?
Ehkä minun tulisi käydä tieteen filosofian kurssilla ja yrittää pysytellä ihan hereillä siellä, josko siellä kerrottaisiin kuinka tutkimuksesta jonka tarkoituksena on todistaa omat ennakkoluulot saadaan väännettyä tiedettä?
Feministinen teoria (ja naistutkimus) kun vaikuttaisi lähtevän siitä oletuksesta että nainen on alisteinen ja tätä sitten yritetään todistella kielipelillä ja erilaisilla tutkimuksilla. Ja ei pelkästään yritetä todistella, vaan valitaan faktoista vain omaan maailmankuvaan sopivat ja jätetään epämiellyttävät totuudet huomioimatta. Se on ehkä poleemista ja huomiota herättävää, mutta ajaako se feministien asiaa?
Mikä ylipäätään on nykyfeministien ajama asia?
Mikäli olen käsittänyt oikein vaati naisasialiike alunperin sukupuolineutraalia yhteiskuntaa. Siis tasa-arvoa sukupuolten välille. Ja tasa-arvo on aina kannatettava ja kunnioitettava päämäärä.
Mutta nyt näyttää siltä että jossain välissä liikkeen/liikeiden johtajistoon pesiytyi naisia jotka päättivät että tasa-arvoa ajetaan naisen aseman parantamisen sijaan miesten (tai itse asiassa sen miksi kyseiset naiset käsittivät miehisyyden) haukkumisella ja miesten aseman huonontamisella, joista jälkimmäinen osittain ajoikin heidän asiaansa, mutta kostautui sillä että he saivat ansaitsemansa vastustajat feministisen pahuuden saarnaajista, joihin myöhemmin liittyi luonnontieteilijöitä ja kirjailijoita (Esim. Keisarinnan uudet (v)aatteet, Mies vailla tasa-arvoa). Ja nämä vastustajatkin alkavat saada mediajulkisuutta.
On ymmärrettävää että kehityksen hitaus alkoi iskeä naisasialiikkeen alunperin positiiviseen tapaan toimia, mutta kummalliseksi tuon kehityksen tekee se että se vaikuttaisi tapahtuneen juuri siinä vaiheessa kun naisen asema jo oli hyvin lähellä tasa-arvoista.
Ehkä naisliikkeen johtohahmot ja äänitorvet säikähtivät tulevaisuudessa siintävää tarpeettomuuttaan?
Se ei enää aja naisten asiaa, vaan lähinnä aiheuttaa vain polemiikkia ilman sen suurempia muutoksia. Polemiikki itsessään kun ei muuta mitään.
ikävä tuo kehitys on sikäli että huolimatta väitteistä joissa naisten sanotaan olevan nykyisin tasa-arvoisempia kuin miesten, on tosiasia se että vieläkin on parannettavaa naisen yhteiskunnallisessa asemassa, varsinkin työelämässä.
Mutta vastavuoroisesti on parannettavaa on myöskin miesten asemassa, etenkin avioeron ja huoltajuuskiistojen yhteydessä ja muutoinkin miesten joutuessa turvautumaan sosiaalipuolen palveluihin.
Samoin poikien asemassa lähes täysin naishallinteisessa koulumaailmassa on parantamisen varaa.
Toivottavasti sekä mies- että naisaktivisteista löytyy niitä maltillisempia toimijoita jotka tekevät todellisen työn tasa-arvoisemman yhteiskunnan eteen samaan aikaan kun heidän julkisuudessa näkyvät johtajistonsa ja muut äänitorvet aktiivisesti keskittyvät toistensa mollaamiseen.
Itse asiassa olisi jo aika miesliikkeen ja naisliikkeen maltillisempien siipien yhdistyä yhdeksi yhtenäiseksi tasa-arvoliikkeeksi.
Kirjoille ikäluokitus
Jälleen nousevat haudoistaan nuo zombit jotka, jotta tuntisivat elävänsä, tarvitsevat väkivaltaisten pelien ja elokuvien lihaa jota järsiä. Tantat ja taatot jotka haluavat kieltää väkivaltapelit ja -elokuvat.
Miksi heidän kieltohimonsa kohdistuu vain noita kahta vastaan? Sillä juuri niille kahdelle viihteenlajillehan on kehitetty ikäluokitus, kun taas huomattavasti enemmän lapsiin vaikuttavat taiteenlajit; animaatiot, sarjakuvat ja kirjallisuus saavat yleensä jäädä rauhaan. Tosin aika ajoin löytyy kyllä niitäkin jotka haluavat puuttua sarjakuviin ja animaatioihin.
Miksei kenellekään ole tullut mieleen järjestää kirjoille samanlaista ikäluokittelua kuin elokuville?
Miksi juuri kirjat ovat ikäluokittelun ulkopuolella? Mikseivät nämä kukkahattutädit ja -sedät, jotka vaativat peleille ja elokuville rajoituksia tai jopa kieltoja, puutu kirjojen kammottavaan maailmaan?
Olisiko kyse siitä että nämä samat keskiäkäiset rouvat ja herrat ovat kirjojen suurkuluttajia?
Yksi kirja voi vaikuttaa lapsen hauraaseen mieleen (Joka todellisuudessa on joustavampi, ja näin ollen vähemmän hauras, kuin aikuisen mieli) ja hänen tulevaisuuteensa enemmän kuin sata väkivaltapelia tai tuhat elokuvaa. (Tekisi mieleni mainita eräs maailmanlaajuisesti erittäin suosittu seksin ja väkivallan täyteinen hotellikirja, mutta taidan tällä kertaa jättää väliin) jo pelkästään filosofiset teokset voivat aiheuttaa suunnattomasti tuhoa mikäli liian nuori — lapsi tai nuori joka ei vielä ole täysin kehittänyt omaa persoonaansa — lukee niitä. Ymmärsi hän ne sitten väärin tai oikein.
Henkilökohtaisesti en lähtisi asettamaan ehdottomia kieltoja tai ikärajoja millekään viihteelle tai taiteelle. Ja jos asettaisinkin, niin laittaisin ensimmäiseksi kieltolistalle kaikenlaisen huippu-urheilun ja kaikki saippuaoopperat, onko mitään nuorisoa vahingoittavampaa kuin huippu-urheilu dopingeineen, aikuisine uhmaikäisineen ja huumeineen? Tai maailmankuvaa vääristävämpää kuin täydelliset naiset, kauniit ja rohkeat ja mitä näitä nyt onkaan?
Ne vain kiusottelee häntä…
Otsikko oli ala-asteen johtajaopettajani sanoma kiusaamisestani hänelle valittaneille vanhemmilleni.
En voi olla varma siitä oliko Jokelan ampuja koulukiusattu vai ei, muttei sillä tämän kirjoituksen osalta ole merkitystä, sillä tämä kirjoitus ei sinällään ota kantaa Jokelan tapahtumiin, vaan pelkästään koulukiusaamiseen.
Tämän Jokelan tragedian aikana joku TV:ssä haastatelluista ihmisistä sanoi että “Suomi on väkivaltainen maa jossa hyväksytään väkivalta yhtenä normaalina toimintatapana.” Ja näinhän se on, tässä maassa hyväksytään normaaliin elämänmenoon kuuluvana kaksi asiaa jotka eivät normaaliin elämään kuulu, nimittäin alkoholismi ja väkivalta.
Varsinkin väkivalta kuuluu Suomessa jo hyvin nuorten normaaliin elämään ja 30 vuotta sitten liikunnanopettajan taholta meitä oppilaita oikein kannustettiin väkivaltaiseen käytökseen.
Mutta Jokelan tapahtumien kautta koulukiusaamiseen.
Minua kummastutti — vaikkei, tuntien koulumaailman, oikeastaan ole mitään syytä kummastella — haasteteltujen oppilaiden asenne koulukiusaamista kohtaan. Heidän vastauksistaan sai sen kuvan että ampuja oli ollut kiusattu, mutta vielä näiden eilisten tapahtumien jälkeenkin nuo haastatellut lapset suhtautuivat ampujan kokemaan kiusaamiseen kuin se heidän mielestään olisi kuulunut normaalielämään.
Ja he ovat oikeassa, koulukiusaus kuuluu normaaliin kouluelämään.
Eikä kenelläkään tunnu olevan mitään haluja puuttua siihen. Ei sen enempää oppilailla kuin opettajillakaan. Oppilaiden osalta ymmärrän sen etteivät he halua mennä väliin, siinähän voi joutua itse koulukiusatuksi. Mutta se, että opettajatkin suhtautuvat koulukiusaamiseen samanlaisena kouluun kuuluvana asiana kuin käytäviin, on anteeksiantamatonta.
Esittelevätkö opettajat koulua uusille opettajille: “Niin, tossa vasemmalla on kemianluokka, oikealla fyssanluokka, tossa naulakon alla itkeskelee Jari-Petteri, koulun kiusatuin poika, vessat ovat käytävän päässä ja jos näet siellä Lotta-Liisan itkemässä niin älä välitä, hän on tytöistä kiusatuin.”
Esittelevät tai eivät, niin joka tapauksessa tuollaiselta se opettajien asenne kiusatun näkökulmasta tuntuu.
Oppilaiden välinpitämätön suhtautuminen koulukiusaamiseen ei ole näiden lasten syytä. Mikäli he huomaavat ettei koulun henkilökuntaa kiinnosta puuttua kiusaamiseen niin totta kai oppilaat moisesta auktoriteettitahon asenteesta vetävät omat johtopäätöksensä; aikuiset eivät välitä kiusaamisesta, kiusaaminen siis kuuluu kouluelämään.
Hienoja projekteja koulukiusaamisen kitkemiseksi julkistetaan aina silloin tällöin, mutta olen tässä vuosien varrella huomannut ettei koulukiusaamisessa ole mitään edistystä tapahtunut neljännesvuosisataan.
Tai hetkinen, onpas:
Nykyisin koulukiusattua voidaan kiusata hänen kotonaan, nimittäin internetin ja muiden viestimien välityksellä.
Nykyisin koulukiusatulle edes koti ei ole kiusaamisesta vapaa vyöhyke.
Maailman eilinen sulous
Maailman eilinen sulous
kehrää
lapsellisten uneksijain
hiljaisessa messussa.
Milloin havahdutaan?
“Kuinka suureksi nuorten itsemurhalukujen on kasvettava ja kuinka monta Gerdiä tarvitaan ennen kuin havahdutaan nuorison hätähuutoon?”
Noin sanoi lapseni psykiatri vuosi sitten.
Voiko parempaa kysymystä esittää?
Mieleeni juolahtaa kysymys siitä että millainen vastuu Jokelan tapahtumista on henkilöillä jotka jatkuvista varoituksista huolimatta vähentävät nuorisopsykiatrian määrärahoja?
Ja sen kuinka media tulee jatkossa toimimaan ennustaa Lehti:
Toistaiseksi ei ole tietoa siitä, miten nopeasti henkilökohtainen tragedia pystytään muuttamaan farssiksi.
Seuraavaksi etsitään syyllistä väkivaltapeleistä, tv:stä, internetistä, WoWistä, Aku Ankasta ja Nalle Puhista, mutta uskaltaako kukaan kysyä nuorisopsykiatrian kadonneiden määrärahojen perään?
Ja kohta saamme tietää pojan olleen hivenen erikoinen, syrjäänvetäytyvä, yksinäinen, mukava ujo poika joka tulee tavallisesta perheestä. Pakkohan nuo on kertoa lehtien lööpeissä, vaikka kaikki tietävät sen jo etukäteenkin.
Mutta aina toimittajille ja poliitikoille tulee yllätyksenä se että “normaalinkin” perheen vesa saattaa tehdä jotain tälläistä, ilmeisesti he ovat niin vieraantuneet todellisuudesta etteivät tajua että tavallisen keskiluokkaisen perheen lapsikin voi kärsiä mielenterveyden ongelmista.
Nyt tuli yhdeksän uhria, montako seuraavalla kerralla?
Ja tärkeämpi kysymys on:
Montako tarvitaan ennen kuin päättäjät havahtuvat?
