Arkisto lokakuu, 2007

Miehen kieli, naisen mieli

lokakuu 31, 2007 at 1:15 ip · Aihe: minä, porno, seksi, seksuaalisuus

Hmm… ilmeisesti olen oiva esimerkki one tracked mind -miehestä, aina löydän jonkun tekosyyn käsitellä pornoa…

Kirjoittaessani naisten pornosta kiinnostuin pornonovelleista, lähinnä koska minua kiinnosti millaisia fantasioita ihmisillä on.

Selailin lävitse toista sataa pornonovellia ja valitsin niistä muutamia kymmeniä jotka luin alusta loppuun (tarkalleen ottaen luin 26 miehen ja 18 naisen kirjoittamaa novellia). Valinta ei niinkään kohdistunut omia fetissejäni tai fantasioitani kuvaaviin novelleihin, vaan sellaisiin joiden kieli oli tarpeeksi sujuvaa jotta ne jaksoi lukea loppuun asti. Pääosin lukemani novellit osoittivat oikeaksi ennakkoluuloni siitä että sukupuolisterotypiat yhä edelleen tiukasti pitävät meidät otteessaan.

Naiset keskittyivät miehiä huomattavasti enemmän kuvailemaan tuntemuksiaan ja muidenkin aistien kuin vain pelkästään tuntoaistin tuottamaa informaatiota (värisin odotuksesta, Aamuinen tuoksusi himotti minua jne.), toki heidänkin kirjoituksissaan enin osa oli toiminnan kuvausta, sitä ei erotiikassa voine välttää, mutta kuvaillessaan toimintaa naiset käyttävät vähemmän agressiivisia sanoja kuin miehet.

Miehillä taasen kuvaukset keskittyivät pääosin (omaan) toimintaan(sa) (levitin hänen jalkojaan, Jatkoin pitkiä rajuja työntöjäni.) Miehetkin kuvasivat kyllä tuntemuksiaan, sitäkään ei voine välttää, mutta he “tuhlasivat” sanoja pään sisäisten tuntemustensa ja muiden kuin tuntoaistin antamien viestien kuvaamiseen huomattavasti naisia vähemmän.

Huvittavaa kyllä, olin huomaavinani että kun kuvailtiin suihinottoa (Sekä vastaanottavalla, että antavalla puolella) siirtyivät miehetkin kuvaamaan enemmän tuntemuksiaan kuin varsinaista toimintaa. Huomasin myöskin että niissä kahdessa pornonovelleissa joissa mieskin uskalsi olla epävarma — pois lukien nuoren pojan ensimmäisten aktien kuvaukset — hän oli sitä vain pillua nuollessaan, aivan kuin mies ei teini-iän jälkeen saisi olla seksuaalisesti epävarma kuin vain silloin kun naama on naisen mystisen elimen edessä…

Naiset käyttivät kirjoituksissaan huomattavasti useammin kuin miehet kolmatta persoonaa, ja naisten kirjoituksissa päähenkilö usein oli — käytetyn kielen osalta, ei välttämättä sisällön — passiivinen osapuoli. Ylipäätän naisilla vaikutti olevan taipumusta erottaa teksti omasta itsestään.

Seitsemästätoista (Jätin raiskausta kuvaavan novellin pois laskuista) naisen kirjoittamasta novellista yhdessätoista käytettiin joko kolmatta persoonaa tai oltiin passiivinen osapuoli, kun taas miesten kirjoittamista 24:sta novelleista (Jätin näistäkin raiskausta kuvaavat pois) vain kuudessa käytettiin kolmatta persoonaa, ja vain yhdessä päähenkilö oli passiivinen osapuoli.

Naiset kuvailivat partnerinsa toimintaa: teit, vedit, suutelit, työnnyit, nuolit, nait.

Miehet taas kuvailivat omaa toimintaansa: tein, vedin, suutelin, työnnyin, nuolin, nussin.

Tämän lisäksi miehet käyttivät enemmän sellaisia rajumpaa toimintaa kuvaavia sanoja kuin rajusti ja voimakkaasti. Naisilla vastaavat olivat vähemmän rajuja, kuten hellästi ja rauhallisesti, tosin naisten kuvaukset muuttuivat myöskin rajua toimintaa kuvaaviksi juuri ennen orgasmia.

Molemmat käyttivät suurin piirtein yhtä paljon hitaasti, innokkaasti ja kiihkeästi sanoja.

Eli, ainakin seksiä kuvatessaan miehet ja naiset käyttävät jo lähtökohdiltaan erilaista kieltä ja tämä ero käytetyssä kielessä kielii siitä että sukupuoliset stereotypiat yhä edelleen jylläävät ainakin seksuaalisuutemme osalla.

Pääskää ny perkele niistä stereotypioista eroon, seksi on molemminpuolista antamista ja ottamista, helvetti sentään!

Olisi muuten mielenkiintoista kirjoittaa miehen näkökulmasta seksinovelli jonka tematiikka ja kielikuvat olisi naisten kirjoituksista varast…lainattuja.

Jaa, niitä tarinoita löytyy tuolta:

Itsetyydytys.org

kettu.kossu.org

Sexstories.fi:tä taisin löytää parhaimmat, mutta se vaatii rekisteröitymisen ja on maksullinen, paitsi mikäli he julkaisevat kirjoittamasi seksinovellin, silloin saat kuukauden ilmaisen jäsenyyden ja heidän julkaisukynnyksensä ei niin kovin korkea ollut, minä väsäsin sellaisen alta kahden tunnin.

Kommentoi

Muistiinpanoja kirjamessuilta

lokakuu 31, 2007 at 3:24 ap · Aihe: höpinä, runous

Laitanpa tämän tännekin, kun kerran jotkut ovat tähän blogiin eksyneet “kirjamessut, esiintyvät runoilijat” haulla. Ja ei, en esiintynyt siellä, olin muuten vain töissä messuilla, enkä muutenkaan ole mikään runoilijan haihattelija, olen ihan vain tavallinen pilvilinnan rakentaja.

 

 

Muistiinpanoja kirjamessuilta

 

En minä kulissihuoneista välittänyt, silkkoa sisältä, mielummin kävelin hermostuneena

tupakkahuoneen pimeydessä savukeidas,

jos kone hajoaa annan uuden tilalle, kurnutus tuntuu huijaukselta,

miksi uusi työväestö purkautuu ikkunoista sisälle?

Korva etsii äänen nyansseja väkivaltaisesta halusta

pää turpoaa mustassa viitassa, miehiä ja nainen jotka

viisaudestaan huolimatta eivät tiedä Dupinin olevan Poen keksintöä,

Brecht laittoi Adolfin Uimaan,

kulkemaan omaa tietään, herättää mielialan, jalkojen lihakset heiluvat käskyttä

katupojan valtava sydänkivenlohkare, luminen pullokätkö junanvaunu

jääkairasta.

 

Ylimielinen kaupunki tulee uniini, potilaat käyttävät omia vaatteitaan, paranet,

voit palata takaisin

ensiapuvälineet tokkuraisen miehen käsissä, känninen haastattelu liian noloa,

vahva jää nilkuksi, kirjaludiittien viehätysvoima kuin

imevä fjoosa, esteettiset tavoitteet aluksen ohdakkeita, kuka

minkin mökissä nyljettävänä.

 

Surullinen käsivarsi ojentuu kohti arvontalipuketta,

national geographic vuodeksi, jos oppisi jotain.

New agelta kalskahtavan sanan aika, etsitään parasta kristillistä teosta

viisukilpailuihin lähes johdonmukaisesti osallistuva Minerva,

verenvuotoa yksivuotisen kasvin peräsimessä,

hämärän seassa päivänsäteen selkä vasten tunnelin kiviseinää poika

jää yksin.

 

Veneen kokassa satyyri, joutsenpaju, isojen miesten pukujuhlat,

pelkään sen jatkuvan kello kuuden kahvin jälkeenkin.

Kuljetin tulitikkusikaa alttarin yllä, matka ständiltä tupakantumpin

säätäjäksi jättää jälkeensä räjähtäviä omaisia, lupsakoilla

raivohulluilla vioittunut hologrammi

turskahteleva ihmisiho,

poltinmerkkejä pitkin käytäviä

päivää leimaa pääskytykytyksen migreeni.

 

Jos kaadun ei se johda mihinkään.

Kommentoi

Mies paidassa

lokakuu 29, 2007 at 6:18 ip · Aihe: anarkismi, vallankumous

Tästä piti tulla Che Guevaran legendan vastainen mielipidekirjoitus, mutta jotenkin tästä sukeutuikin puolivillainen lyhyt elämäkerta, mutta menkööt.

Itse asiassa en oikein tiedä miksi julkaisen tämän, sillä parempiakin on webbi täynnä ja suosittelenkin lukemaan tämän sijasta Mike Gonzalesin ansiokkaan web-artikkelin Che Guevaran ylösnousemukset, joka pureutuu Chen elämän lisäksi myöskin Kuuban vallankumouksen taustoihin ja seurauksiin.

Satuin kirjamessuilla tapaamaan parikymppisen pojan jonka paidassa oli iso Ernesto “Che” Guevaran kuva. Kysäisin häneltä tiesikö hän kenen kuvaa paidassaan kantoi, eikä hänellä tuntunut olevan juuri mitään käsitystä siitä kuka Che oli tai mitä hän oli tehnyt.

Mikä tietämättömyys tuntuu olevan yhdistävä tekijä näille nykyisille Che Guevaran kuvan kantajille ja Chetä idolinaan pitäville nuorille.

Näyttäisi siltä että Chen elämäkerrat jakautuvat kahteen keskenään ristiriitaiseen näkemykseen Chestä. Che oli joko epäitsekäs sankarillinen vapaustaistelija tai pelkurimainen sadistinen murhaaja. Totuus lienee jossain noiden välimaastossa.

Ernesto Guevara de la Serna — Mies paidassa


Ernesto Guevara de la Serna syntyi 1928 Argentiinassa varakkaaseen keskiluokkaiseen perheeseen. Chen suhteesta isäänsä ei pahemmin ole kirjoitettu, mutta hänen suhdettaan äitiinsä on kuvattu erittäin läheiseksi.

Chen nuoruudessa Argentiinassa pitivät valtaa Juan ja Eva Peron (Eva “Evita” Peronista, kuten Chestäkin, on sittemmin luotu länsimaisen median toimesta myyttinen hahmo), eikä nuori Che tuohon aikaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta politiikkaan, pikemminkin hän osoitti aikakauden latinalais-amerikkalaiselle nuorelle miehelle harvinaislaatuista välinpitämättömyyttä politiikkaa kohtaan. Kuten niin usein Chen kaltaisen levottoman sielun kanssa on, oli hänen lähdettävä muille maille kiinnostuakseen politiikasta.

Kaksikymmentä vuotiaana hänen vaellusviettinsä sai hänet pestautumaan merimieheksi ja muutaman kuukauden hän kierteli merimiehenä maailmaa. Paria vuotta myöhemmin hän lähti ystävänsä Alberto Granadon kanssa moottoripyörällä toiselle pidemmälle matkalleen, joka on kuvattu Moottoripyöräpäiväkirjassa. Tuon matkan jälkeen Che jatkoi lääkäriopintojaan ja lääkäriksi valmistumisensa jälkeen lähti samantien uudelleen kiertämään Etelä-Amerikkaa.

Vuonna 1954 Che päätyi Guatemalaan, jonka tuolloinen Presidentti Jacobo Arbenz oli toteuttamassa suurta maan ja tehtaiden kansallistamista. Koska United Fruit Company — jonka tuotantoa Guatemalassa oltiin kansallistamassa — oli Yhdysvaltalainen yritys katsoi Yhdysvallat (CIA) asiakseen puuttua tapahtumiin Guatemalassa. CIA järjesti vallankaappauksen jossa Guatemalan sosialistinen hallitus kaadettiin. CIAn toiminnan arvelluttavuutta lisää se, että Guatemalan hallitus oli tarjonnut United Fruitille kohtuullista korvausta menetyksistään kansallistamisessa.

Vaikkei Che varsinaisesti ollut aktiivinen toimija Guatemalan sosialistihallituksessa oli hänellä tunnetusti suhteita paikallisiin kommunisteihin, niinpä katsoi hän parhaaksi hakea turvapaikkaa Argentiinan Suurlähetystöstä. Onnistuen näin, omasta mielestään nipin napin, pakenemaan Guatemalan uuden CIA vetoisen hallituksen jaloista. Johtuen tästä Yhdysvaltojen ylimielisestä puuttumisesta Guatemalan tapahtumiin tunsi Che loppuelämänsä syvää halveksuntaa ja inhoa Yhdysvaltoja kohtaan.

Paettuaan Guatemalasta Che muutti tuoreen vaimonsa, Perulaisen Hilda Gadean, kanssa Meksikoon jossa hän tapasi Fidel ja Raoul Castron. Kuuban Yhdysvaltain tukema hallitsija Fulgencio Batista oli karkoittanut Fidel Castron Kuubasta ja koska Che ja Fidel jakoivat poliittisen näkemyksen jonka mukaan ainoa tapa tehdä vallankumous on tarttua aseisiin, tunsi Che yhteenkuuluvaisuutta Fidel Castron kanssa ja hän liittyi Castron sekavaan sissijoukkoon. Castroa ja Chetä yhdisti myöskin syvä halveksunta työväenluokan vallankumousta kohtaan.

Castron joukot, mukaan lukien Che, saivat Meksikossa sotilaskoulutusta Espanjan sisällisodan veteraanilta. Kenelläkään heistä ei ollut minkäänlaista aiempaa sotilaskoulutusta, tai -kokemusta. Jo koulutusaikana Che tuli tunnetuksi kovana kurinpitäjänä, oli pitkälti hänen ansiotaan että Castron sekava joukkio alkoi toimimaan yhtenäisenä sotilasjoukkueena.

Castron pieni joukkio nousi Kuuban rannikolle mukanaan Che, joka toimi joukon lääkärinä, marraskuussa 1956 ja heti rantauduttuaan he kohtasivat Batistan sotilasjoukot. Vain 18 miestä selvisi seuranneesta taistelusta, heidän joukoissaan pahasti haavoittunut Che Guevara. Joukot vetäytyivät Sierra Maestran vuoristoon, jossa Che ansaitsi joukkojensa kunnioituksen rohkeudellaan.

Kuuban viidakoista Che kirjoitti kirjeessään: “Olen täällä Kuuban viidakoissa, elävänä ja verenhimoisena”. Seuraavina kuukausina, jo ennen varsinaista vallankumousta, Che osoitti todellakin olevansa verenhimoinen. Che mm. halusi teloittaa asetovereitaan varoitukseksi muille. Teloitusten syyt olisivat olleet: “Ilmiantajuus, niskoittelu, sairaaksi tekeytyminen ja (sotilas)karkuruus”. Itse asiassa Chen mielestä jo pelkkä epäily petturuudesta olisi ollut teloituksen arvoinen asia.

Che Guevara teloitti – Castron suostumuksella – useita talonpoikia ja asetovereitaan. Mutta Chen henkilökohtaisesta osallisuudesta teloituksiin voidaan varmaksi sanoa vain se, että hän itse toimi pyövelinä ainakin yhden talonpojan, Eutimio Guerran, jota epäiltiin hatarien todisteiden perusteella ilmiantajaksi, kohdalla. Guerran teloituksesta Che kirjoitti: “Poistin ongelman ampumalla häntä .32 kaliiberin pistoolilla oikeaan ohimoon. Hän vinkui hetken ja kuoli sitten.”.

Tämä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut ainoa kerta kun Che viidakoissa viettämänään aikana toimi pyövelinä. Vaikka vakoilijoiden teloittaminen niissä olosuhteissa onkin ymmärrettävissä oleva teko, niin Chen kammottava välinpitämättömyys ihmishengen arvosta käy ilmi täysin mielivaltaisessa Aristidion teloituksessa.

Aristidion teloituksesta Che kirjoittaa: “Minä tein tutkinnan jonka jälkeen hänet teloitettiin.” Ja jatkaa. “Emme voi sietää edes epäilyjä petturuudesta”. Mutta on epäselvää teloittiko hän itse Aristidion — ilmeisesti kuitenkin teloitti. Vaikkei hän henkilökohtaisesti olisikaan pannut teloitusta toimeen, niin joka tapauksessa teloitus tapahtui hänen käskystään.

Edes Chetä idealisoivat tahot eivät kiellä sitä että Che jätti Kuuban vuoristoon ison liudan karkureiden, ilmiantajien ja varkaiden -– tai näiksi epäiltyjen -– ruumiita. Kriittisimpien lähteiden mukaan Chen jäljiltä Sierra Maestra oli verinen ruumiskasa.

Vastoin kaikkia odotuksia vuoden 1959 alussa Castron joukot marssivat Havannaan ja kaatoivat Batistan hallituksen, on hämmästyttävää kuinka 1958 kesällä vain n. 500 miehestä koostuva ryhmittymä puoli vuotta myöhemmin kaatoi hallituksen.

Selityksiä on kirjoitettu pilvin pimein, mutta niitä yhdistää oikeastaan vain yksi seikka; lähes kaikki tuntuvat siirtävän suurimman ansion vallankumouksen onnistumisesta Yhdysvaltojen leveille harteille, sillä 1958 Yhdysvallat veti lähes kaiken tukensa pois Batistalta.

Tämä sattuman satoa oleva menestys koitui myöhemmin Chen kohtaloksi, onnistuneen vallankumouksen jälkeen hän entistä vakaammin uskoi siihen että vain pieni sissijoukkio voi kaataa hallituksen kuin hallituksen täysin ilman kansan tukea. Koska Chen kirjoitukset olivat isolta osaltaan luomassa uskoa vallankumouksen mahdollisuuteen, tuli Chestä vallankumouksen poliittinen äänitorvi.

Vallankumouksen jälkimainingeissa Che sai tehtäväkseen perustaa valtion turvallisuusviraston, G-2:den. Joka ensimmäisenä tekonaan teloitti, lähteistä riippuen 180-500 Batistan tukijaa. Che oli yksi teloitusten innokkaimmista kannattajista, mutta vaikka on väitetty että Che henkilökohtaisesti teloitti ihmisiä ilman oikeudenkäyntejä, niin nämä väitteet eivät ilmeisesti pidä paikkansa.

Teloitettavat joutuivat kansantuomioistuimen eteen, jossa kaikki syytetyt kävivät lävitse normaalin – niin normaalin ja oikeudenmukaisen kuin se noissa olosuhteissa saattoi olla — julkisen ja valvotun oikeusprosessin. Tosin vallankumouksen onnistumisen kihkossaan Raoul Castro ilmeisesti teloitti kymmeniä ihmisiä summamutikassa.

Teloituksissa ei ollut kyse niinkään oikeudesta vaan kapinallisten mielestä täysin oikeutetusta kostosta. Usein unohdetaan se seikka että Batistan hallitus oli hirmuhallitus joka vangitsi, kidutti ja teloitti ihmisiä ilman oikeudenkäyntejä. Mutta vaikka vallankumoukselliset toimivat ainakin päällisin puolin siististi oikeudenkäyntien suhteen, niin Che ei oikein pitänyt oikeusprosessin hidastavasta vaikutuksesta, hän halusi teloittaa Batistan kannattajat nopeasti ja vaivattomasti. “Älä hidasta prosessia, tämä on vallankumous. Älä sotke tähän porvarillista oikeutta, todisteet ovat toissijaisia. Meidän täytyy toimia vakaumuksellisesti, me olemme tekemisissä rikollis- ja murhaajajoukon kanssa.” Chen kerrotaan sanoneen oikeudenkäyntien aikana.

Lukuisten kertomusten mukaan Che toimiessaan vankilanjohtajana käyttäytyi erittäin murhanhimoisesti ja sadistisesti, mutta on kyseenalaista kuinka totuudenmukaisia kuvaukset ovat, sillä tarinoita kertovat ovat pääosin Castron vastustajia ja Batistan hallituksen aikana suurista erivapauksista nauttineita henkilöitä.

Koska Castro ei keksinyt Chelle mitään hyödyllistä puuhaa lähetti Castro hänet kesällä 1959 Kuuban edustajana kiertämään sitoutumattomia maita, miltä kiertueelta Che palasi kolmen kuukauden päästä Kuubaan, jossa hänelle oli myönnetty Kuuban kansalaisuus.

Che sai paikan Keskuspankin johtajana, mihin hänellä ei ollut minkäänlaisia valmiuksia ja vajaan vuoden päästä hän siirtyikin Teollisuusministeriksi, missä asemassa hän ei siinäkään pahemmin menestynyt. Che yritti ajaa nopeaa teollistamista ja sokeririippuvuuden vähentämistä, siinä täysin epäonnistuen. Osittain koska hän tukeutui suunnitelmatalouden oppaisiin, osittain koska ei jaksanut odottaa kehitystä, Che oli kärsimätön mies jonka mielestä kaiken tuli tapahtua tässä ja nyt.

On kuitenkin kyseenalaista olisiko kukaan muukaan onnistunut Chen asettamissa tavoitteissa. Toisaalta talouden asiantuntijaa ei olisi ajanut harhakuvitelma jossa pienen talouspakotteiden ahdistaman saarivaltion vuosittainen talouden kasvu olisi ollut uskomattomat kymmenen prosenttia, puhumattakaan siitä että Kuuba olisi viidessä vuodessa kasvanut käytännössä tyhjästä maailman suurimmaksi nikkelintuottajaksi.

On huomattava etteivät Kuuban vallankumoukselliset, kaikkein vähiten Fidel Castro, tuohon aikaan olleet kommunisteja, Castron valtakunnan alussa kommunistit olivat jääneet marginaaliryhmittymäksi. Vasta se, että Castro joutui yhä enemmän ja enemmän tukeutumaan Neuvostoliittoon muutti Castron politiikkaa, eikä Kuuba Castron aikana varsinaisesti koskaan ole ollut kommunistinen valtio kuin vain nimellisesti.

Toimiessaan Teollisuusministerinä Che alkoi puhua sosialistisesta kilpailusta ja tuottavuuden nostosta, jotka kummatkin — kilpailu ja tuottavuuden kasvattaminen — kuuluvat enemmän kapitalistiseen kuin sosialistiseen retoriikkaan. Chen talouspolitiikka oli jonkinlainen omalaatuinen — mutta mielenkiintoinen — kommunistisen suunnitelmatalouden ja kapitalismin sekasikiö.

Käydessään Neuvostoliitossa Che oli saanut Hruštševilta lupauksen että nämä toisivat ydinohjuksia Kuubaan. Kuuban ohjuskriisin aikana Chen fatalistisesta asenteesta kertoo se, että hän oli valmis maailmanlaajuiseen ydinsotaan saadakseen ohjukset Kuuban. Kun Hruštšev sitten Yhdysvaltain painostuksesta veti ohjukset pois tunsi Che itsensä petetyksi ja hän alkoi tehdä pesäeroa Neuvostokommunismiin. Kun Kuuba talouspakotteiden ja kauppasaarron johdosta joutui yhä enemmän tukeutumaan Neuvostoliittoon, etäännytti tämä kehitys Chen Kuuban politiikasta.

Pettyneenä Kuuban kehitykseen ja politiikan kiemuroihin jättäytyi Che pois Kuuban päivittäisestä politiikasta ja alkoi tutkimaan olisiko hänen kuvaamansa sissivallankumous mahdollinen muissakin maissa, hänen lopullisena tavoitteenaan oli saada aikaan vallankumous synnyinmaassaan Argentiinassa. Che saarnasi useille muista etelä-amerikan maista tulleille vallankumouksellisille omaa teoriaansa ja nämä lähtivät kotimaihinsa toteuttamaan vallankumousta ja missä he järjestään epäonnistuivat.

Lopulta vuonna 1965 Che erosi Kuuban hallituksesta ja jätti Kuuban. Chen ero Kuuban hallituksesta oli Chen itsensä päätös, eikä hän lähtenyt hallituksesta Castron pakottamana. Itse asiassa muutamaa vuotta myöhemmin toveristaan huolestunut Castro, käsittäessään että vallankumouksen yrittäminen Argentiinassa olisi itsemurha, sai Chen jättämään Argentiinan toistaiseksi rauhaan. Vasta vuonna 1967 julkaistussa erokirjeessään Che kuvasi itseään nykyajan Don Quijoteksi, joka etsii jättiläisiä, joita vastaan taistella.

Jostain syystä Che päätti Aasian, joka olisi ollut hedelmällistä maaperää sosialistiselle vallankumoukselle, sijaan lähteä tekemään vallankumouksen Kongossa, miksi hän tähän ratkaisuun päätyi ei ole tiedossa. Kongo oli omalaatuinen ja päätön valinta, sillä siellä ei ollut aktiivista kommunistista toimintaa, toisin kuin sen naapurimaissa. Ehkä Che päätti Kongossa kokeilla toimiiko hänen hypoteesinsa siitä että pieni vakaumuksellisesti toimiva sissijoukko voi saada aikaan vallankumouksen, mikäli näin on niin hänen toimintaansa leimasi suunnaton ylimielisyys.

Kongon tapahtumat ovat hivenen hämärän peitossa[¹]. Saavuttuaan pienen Kuubalaisjoukon kanssa Kongoon Che hyvin nopeasti sairastui ja oli lähes koko Kongon harharetken ajan kuumehoureinen. Vallankumousta ei koskaan saatu aikaiseksi, ei edes vallankumouksen siemeniä. Vain kolmen kuukauden päästä vallankumoushankkeessan täysin epäonnistuneet Kuubalaiset ja Che pääsivät juuri ja juuri pakoon Kongosta, mutta jääräpäinen Che ei oppinut koko fiaskosta yhtään mitään, hänen mielestään Kongon tapahtumat tai Etelä-Amerikan maissa hänen oppiensa mukaan toteutetut epäonnistuneet vallankumoukset eivät osoittaneet hänen teorioitaan vääräksi, vallankumoukset olivat vain väärin toteutettuja.


Samoihin aikoihin kun Che epäonnistui totaalisesti Kongossa oli Castro luomassa Chestä myyttistä vallankumoustaistelijaa. Che Guevara myytin pääsuunnitelija onkin juuri Fidel Castro, joka on kaikki nämä vuosikymmenet käyttänyt luomaansa Che myyttiä hyväkseen säilyttääkseen valtansa Kuubassa.

Che palasi Kuubaan huomatakseen ettei hänellä, maineestaan huolimatta, enää ollut Kuubassakaan mitään kiinnekohtaa.

Seuraavien vuoden-parin ajalta Chen toiminnasta on vain hajanaisia tietoja[¹], mutta tiettävästi Che neuvotteli vallankumouksen järjestämisestä — mikä usko omaan vaikutukseensa vallankumouksien toteuttamisessa jo sinällään osoittaa hänen suunnattoman ylimielisyytensä — ainakin Venetzuelalaisten, Perulaisten ja Guatemalalaisten kommunistien kanssa. Lopulta Che päätyi Boliviaan, ilmeisesti ainakin osittain Castron suosituksesta ja osittain koska Boliviassa oli jo hajanaisia vallankumousryhmittymiä, minkä lisäksi Bolivia on Argentiinan naapuri ja Chen tavoitteena oli aina ollut vallankumouksen järjestäminen Argentiinassa.

Päätavoitteenaan Che piti koko Etelä-Amerikan kattavaa sissijärjestöjen verkostoa, jonka keskuksena olisi Bolivia.

Alue johon Chen vain 40 miehen sissijoukko Boliviassa majoittautui oli vaikeakulkuinen ja ei juurikaan tarjonnut luonnollisia ravinnonlähteitä. Heti alussa oli selvää etteivät Bolivialaiset tukeneet heitä, heidät ilmiannettiin hyvin pian saapumisensa jälkeen ja he joutuivat olemaan jatkuvasti pakosalla ja liikkellä. Jatkuva aliravitsemus ja rasitus aiheutti sairastumisia ja petturuutta. Alun alkaenkin pieni joukko jakautui keskenään riiteleviin ryhmittymiin.

Mikäli tunnetusti karismaattinen ja kova kurinpitäjä Che olisi itse ollut kunnossa olisi hän ehkä saanut ryhmän kuriin, mutta Chen oma sairastuminen ja aliravitsemus yhdistettynä astmaan josta hän oli koko elämänsä kärsinyt vei häneltä voimat eikä hän kyennyt hallitsemaan joukkojaan. Viimeisinä päivinään Che oli niin huonokuntoinen ettei hän enää itse kyennyt liikumaan ja nuori kaivostyöläinen joutui kantamaan selässään ennen niin vaikuttavaa vallankumoushahmoa.

Bolivian armeijan kukistettua verisesti juhannuksena 1967 Bolivialaisten kaivostyöläisten lakon, saattoivat he keskittyä Chen etsimiseen. Lokakuun kahdeksantena päivänä Che saatiin kiinni La Higueran kylässä. Seuraavana päivänä hänet teloitettiin CIAn agentin Gary Pradon valvoessa tapahtumia.

Ilmeisesti Che oli huonosta kunnostaan huolimatta uhmamielinen loppuun asti, hänen kerrotaan sanoneen teloittajalleen: “Ammu pelkuri, sinä tapat vain ihmisen!”

[¹] Arvosteluiden mukaan Jon Lee Andersonin Che elämäkerrassa Kongon ja noiden kadonneiden parin vuoden tapahtumia valoitetaan enemmän kuin aiemmissa kirjoissa, mutta koska vasta tilasin ko. kirjan en ole vielä ehtinyt sitä lukea.

Lähteet:
Carlos Castañeda, Companero, The Life and Death of Che Guevara

Alvaro Vargas Llosa, The Che Guevara Myth and the Future of Liberty

Humberto Fontova, Exposing the Real Che Guevara: And the Useful Idiots Who Idolize Him

Ernesto “Che” Guevara, Karl Marx, Friedrich Engels, Manifesto: Three Classic Essays on How to Change the World

Ernesto “Che” Guevara, Guerilla warfare

Ernesto “Che” Guevara, The Bolivian Diary

Ernesto “Che” Guevara, Socialism and man in Cuba

Mike Gonzales, Che Guevaran ylösnousemukset

Kommentit (3)

Ei pysty mieli Ennalaan & Facebookin arvoitus

lokakuu 23, 2007 at 12:33 ip · Aihe: höpinä, tsurnalismi

Facebookista

Olen tullut vanhaksi, en ymmärrä facebookin viehätystä. Kohta alan varmaankin valittaa metelöivästä huonotapaisesta nuorisosta.

Mikä helvetti siinä facebookissa viehättää?

Ilmeisesti kyse ihan vain siitä että yritetään saada omaa egoa boostattua edes virtuaalisilla kavereilla: “mul on kuusataaviiskytakakspilkkukolmeviis kaverii” ja samalla kun boostaa egoaan voi siellä pitää yhteyttä niihin kahteen oikeaan kaveriin.

Seuraavaksi tulee varmaan ylpeiden tulevien äidyköiden ja isukkien fetusbook, johon uploadataan ultraäänikuvia jotta voidaan luoda sikiölle oma verkosto, onhan kakaralle kerättävä virtuaalikavereita jo ennen hänen syntymäänsä jottei hän tunne jäävänsä sosiaalisesti rajoittuneeksi.

Nääh, ei ole facebook minua varten, minulla on kavereita ajankäytön kannalta jo muutenkin aivan liikaa (Ystäviä on vähän, mutta he ovatkin sitten sitä parempia ja luotettavampia). Ja minulle yhteydenpitoon riittävät SMS:t, sähköposti, IRC ja VoIP.

Taidan yhä edelleen olla ihan naamat ja pysytellä facebookin ulkopuolella.

Ei pysty mieli Ennalaan

Lueskelen päiväkirjojani vuosilta 1977-1982 ja kun tarkastelee elämäänsä kolmenkymmenen vuoden taakse huomaa huvittuvansa siitä kuinka jumalattoman suuri on niiden asioiden ja ihmisten määrä jotka ovat vaikuttaneet nykyisen minäni mielipiteisiin ja ehkä jopa luonteeseen.

On hauska miettiä minkä huomaan vaikuttaneen nykyiseen itseeni kun kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä katselen itseäni?

Uskoisin että muutos on pakollista vaikkei perusluonne sinällään mihinkään tunnu muuttuvan.

Mutta, koska Lohduttavissa pornolehdissä satuin mainitsemaan vanhan ja alkuperäisen Hymy-lehden, kirjoitanpa lapsuuteni sijasta yhdestä likasankojournalistista…

Ehdin vasta eilen lukaista uutta Parnassoa ja se vei minut lapsuuteeni, ym. päiväkirjojeni kuvaamaan aikaan.

Ei, kyse ei ollut Elmosta, vaan Veikko Ennalasta.

Parnassossa oli arvostelu Tommi Liimatan toimittamasta kirjasta Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia, johon kirjaan on koottu Veikko Ennalan kirjoituksia.

Koska allaoleva perustuu vain hatariin muistoihini on siinä varmaankin paikkaansapitämättömiä väitteitä ja asioita.

Suurinpiirtein kymmenkesäisenä lapsena varastin (Oikeastaan se kuinka paljon varastelin ja dyykkasin lehtiä ja kirjoja joita en muuten olisi saanut lukea olisi yhden kirjoituksen arvoinen asia. Lasta eivät mitkään kiellot ja rajoitukset estää mikäli hän johonkin haluaa tutustua) tätini miehen laatikoista nipun vanhoja Hymyjä ja jostain syystä innostuin Veikko Ennalan kirjoituksista, ehkä syy oli se että Ennalan teksteissä oli kielletyn hedelmän makua.

Hän takertui epäröimättä kaikkiin tabuihin, ilmeisesti sanan molemmissa merkityksissä, ja useasti kirjoitti enemmän itsestään kuin varsinaisesta aiheesta, ollen näin ehkä ainoa suomalainen gonzojournalisti, itse asiassa hän kirjoitti itsestään, ryyppäämisistään, rellestämisistään ja suvustaan ilmeisesti jopa jo ennen Hunter S. Thompsonia.

Ennala osasi kirjoittaa 10-15 vuotiasta poikaa kiinnostavalla tavalla kiinnostavista aiheista; yhteiskunnan laitapuolenkulkijoista ja huomiota herättävistä ihmiskohtaloista.

Ennala kirjoitti reportaaseja mm. Jammusta, seksistä ja kaksinaismoralismista sen suhteen, hän kirjoitti riipaisevista ihmiskohtaloista, pilkkasi uskontoa, uskovaisia, valtaapitäviä ja erilaisia ammattikommentaattor…asiantuntijoita, ryyppäsi, kävi huorissa ja rellesti. Ja kirjoitti kaikesta lehteen, hän oli siis hutkiva likasankojournalisti.

Ennalalle kaikki mikä nostatti kohua kävi.

Ennalan piinapenkki oli Pahkasian kirjepalsta kauan ennen Pahkasikaa, sillä erolla että Ennala ei säästellyt sanojaan. Ennalan piinapenkki kiinnosti pikkupoikaa ja koska tuon ikäiselle pojalle ei vielä ollut kehittynyt minkäänlaisia sosiaalisia pidikkeitä minä kykenin nauramaan hänen neuvoilleen joissa hän mm. surutta neuvoi itsemurhakandidaatteja nirrinpoiston jalossa taidossa (Jup, huumorintajuni on aina ollut hivenen kieroutunut), ilmeisesti tästä taisi nousta kohuakin jossain vaiheessa ja häntä syytettiin itsemurhaan yllyttämisestä, mitä hän ei kaiketi kieltänytkään (Mikäli muistan oikein meni hän hivenen liian pitkälle tehdessään reportaasin jonkun tytön itsemurhayrityksestä suunnittelemisesta sen toteutukseen saakka ja raportoi kaiken tämän kuvin ja tekstein).

Taisi hän tehdä pilaa vaimonsa itsemurhastakin.

Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki se, että hän teki pilaa Kekkosesta, Kekkonen kun ei ollut pelkästään tabu vaan Planeettamme Aurinko, jota kunnioitettiin mutta myöskin pelättiin. 1970-luvun puolenvälin jälkeen syntyneille saattaa olla täysin käsittämätöntä kuinka paljon Urho Kaleva Kekkosta kunnioitettiin ja pelättiinkin.

(Itse asiassa Kekkonen oli jo vanhuudenhöperö, tosin vielä presidenttinä, kun minä vasta aloin karistella pois harteiltani häntä kohtaan tuntemaani kunnioitusta.)

Ja tästä miehestä Ennala teki pilaa, enkä voinut olla kunnioittamatta hänen pokkaansa.

En iästäni huolimatta tuolloinkaan nostanut Ennalaa millekään jalustalle, itse asiassa en pahemmin edes ajatellut koko miestä kirjoitusten takana, tiesin vain että kun artikkelin alussa luki Kirjoittaja: Veikko Ennala, tarkoitti se sitä että juttu olisi kiinnostava tai hauska, joskus molempia.

Ainoa asia jota omin varmaankin pieneltä osaltaan myöskin Ennalalta, suurimmaksi osaksi muualta, oli se että yritän olla pitämättä tabuna mitään tai ketään.

Mietin vain että mitä hän nykypäivänä pitäisi tonkimisen arvoisena asiana?

Kun sen keksin kirjoitan siitä.

Yksi mieleeni tuleva asia olisi juttu jonka otsikoisin:

Lastenraiskaajakin on ihminen!

Tämä tuli mieleeni kuultuani tämän Interpolin aktiivisesti saalistaman pedofiilin pidätyksestä, tai oikeammin kuultuani hänen nettiin laittamistaan kuvista.

Jutussa kertoisin tarinan pedofiilistä, jonka rikos olisi lapsipornovideoiden katsominen ja joka hakattaisiin sairaalakuntoon ja ehkä tapettaisiin perverssiydestään johtuen, huolimatta siitä ettei hän varsinaisesti olisi hyväksikäyttänyt lapsia kuin välillisesti hankkimalla sitä lapsipornoa katseltavakseen. Tälläisiä tapauksia varmaankin löytyy maastamme ja vaikkei löytyisi niin 5 todenperäisyydestä, kohu se on joka kannattaa.

Sitä paitsi onhan näitä urbaanilegendoja pediatrista jota naapurit vainosivat koska sekoittivat pediatrin pederastiin.

Ikävä vain että pidän pedofiilejä yhteiskunnan pohjasakkana joille sakinhivutus saattaisi tehdä hyvää, ainakin se tekisi hyvää pedofiilinhivuttajille, niinpä en oikein tiedä viitsisinkö moista kirjoittaa.

Joten vaikuttaa siltä ettei taida minun mieleni pystyä Ennaloimaan.

Kommentit (10)

Seksivalistusta ja naispornoa

lokakuu 15, 2007 at 5:20 ip · Aihe: höpinä, lapset, porno, seksi, seksuaalisuus

Tuli tuosta edellisestä postausta kirjoittaessani mieleen etten muista saaneeni lapsuudessani tai nuoruudessani juuri minkäänlaista opetusta seksuaalisuudesta, lisääntymisestä kylläkin, ja taisi siellä olla jokin maininta sukupuolitaudeistakin.

Meille ei oikeastaan mitään muita neuvoja annettu kuin muistutuksia siitä että kondomia on käytettävä jottei tyttö tule raskaaksi, kaikki opetus lähti siis raskaudesta, ei seksistä. Ja tämäkin opetus tuli vasta siinä vaiheessa kun olin jo kokenut ensimmäisen haparoivan aktintapaiseni.

Niinpä minä todellakin sain seksivalistukseni lähinnä Henry Milleriltä ja pornolehdistä.

Mitä seksiopetuksen sitten olisi pitänyt olla?

Jaa-a? Emmä vaan tiiä, mä vaan niiku kelailen mitä tehtiin väärin ja valitan siitä, ei mulla niiku mitään ratkasui oo…

Toki lisääntyminen ja sukupuolitautien ehkäiseminen tulisi kuulua seksivalistukseen, mutta olisiko ollut mitenkään mahdollista keskustella seksistä vähemmän kliinisesti? Se “seksivalistus” jota minä sain oli onnen omiaan vain lisäämään käsitystä seksistä mekaanisena aktina josta on vain ei-toivottuja seuraamuksia, pornossa sentään seksistä jopa nautittiin.

Heh, jollei muuta niin olisiko voinut luetuttaa vaikkapa Anaïs Ninin, Henry Millerin, Apollonairen, Josephine Mutzenbacherin (Ken ne onkaan kirjoittanut) ja vaikkapa pornolehtien kuvauksia seksistä ja vertailla niiden antamia kuvia toisiinsa?

Muutaman erilaisen seksikuvauksen lukemisen jälkeen olisi voinut opettajan ohjauksessa vertailla niiden eroja, niiden antamaa mies- ja naiskuvaa jne. Sen jälkeen opettaja olisi voinut viritellä keskustelua sekä miehen, että naisen asemasta seksikuvauksissa ja ehkä ylipäätään maailmassa, eivät teinit tai esipuberteettiset lapset idiootteja olleet/ole, vaikka keskustelu sikäli ehdottomasti olisi tarvinnut aikuisen (opettajan) ohjastavaa kättä että hänen tehtävänään olisi ollut hiljentää ne kikattajat, kuten minut, jotka olisivat tehneet koko jutusta vitsin.

Sitä paitsi ne kirjat varmasti olisivat kiinnostaneen teini-ikäistä enemmän kuin muut pakkoluetetut kirjat ja kyllä esim. Anaïs Ninin kirjoitukset, vaikkapa Delta of Venus, olisivat herättäneet ja epäilemättä herättäisivät yhä edelleenkin (ehkä tänä päivänä vielä enemmän kuin 70-80-luvuilla), paljon keskustelua.

(Ymmärrän kyllä ettei koulu voi luettaa oppilailla mainitsemiani kirjoja ja pornolehtien tarinoita, sillä epäilemättä osalta vanhemmista tulisi huomautuksia ja ehkä jopa syytteitäkin, ja moinen valistustoiminta jouduttaisin lopettamaan heti alkuunsa.)

Oli miten oli, pääasia olisi että jo nuorille kakaroille tulisi puhua seksistä ihan toimintana johon sisältyy niiden ongelmien lisäksi perkeleesti kaikkea mukavaa ja hauskaa.

Mut niinku mä sanoin: Emmä vaan tiiä…

(Miksei muuten sitä paljon mainostettua “henkistä valmiutta seksiin” missään vaiheessa mitenkään määritelty? On siinä kanssa opetusta kun jätetään olennaisin osa kertomatta)

Anaïs Ninistä tulikin mieleeni…

..naisten porno

Millaista on naisille suunnattu porno?

Mikä sen erottaa tavallisesta (heteromiehille suunnatusta) pornosta?

Selailin internjettiä – ja muistakaa: kaikki mitä internetistä lukee on totta — ja huomasin että ilmeisesti naisten pornonkulutus on kasvamaan päin ja ilmeisesti naisetkin haluavat nähdä hardcore pornoa, näin ainakin anglosaksisessa maailmassa.

Kumpikaan ei ole mitenkään yllättävää, varsinkaan tuo että naiset haluavat nähdä HC-pornoa. Pehmopornossahan nainen on vielä enemmän alistettu (katseelle) kuin HC-pornossa jossa nainenkin on aktiivinen toimija (tiettyyn pisteeseen asti).

Toki on olemassa naisille suunnattua pornoa jossa mies on objektin roolissa, mutta sitä on käsittääkseni vain hyvin pieni osa pornosta.

Vaikutti muuten siltä että naisille suunnatussa pornossa kuvat ovat lähinnä koristeita ja enemmän painoa on laitettu tarinalle, tekstuaaliselle osalle. Ja monet naisten kirjoittamista tarinoista olivat hyviä, perverssejä, kokeilevia, hauskoja ja limaisia (Damn! I like ‘em)…

Molemmat sukupuolet tosin taitavat tykätä alastoman naisen katselemisesta.

Pornon valtaosan suurin ongelma on siinä että se kuvaa seksiä mekaanisena aktina. Valtaosasta pornoa puuttuu täysin tuoksut, maut, jännitys ja yllätyksellisyys. Sen silmäniloinkin kanssa on vähän niin ja näin. Pornosta puuttuu se…öh? kuimmä sen kuvaisin? …sähköinen värinä joka kuuluu olennaisena osana seksiin, toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan.

Minä mielelläni soisin pornon kehittyvän ja monipuolistuvan, ja sitä se ilmeisesti on hitaasti tekemässäkin, osittain koska naiset vähitellen siirtyvät kameran linssin edestä sen taakse ohjaajiksi ja tuottajiksi, osittain siksi että pornonkuluttajakunta on lisääntynyt ja nämä “uudet” pornottelijat vaativat enemmän pornoltaan.

Odotan innolla mitä tuleman pitää ja vilkuilen aina välillä — ihan vain tutkimusmielessä, hei! ;-) — mitä pornossa tapahtuu ja katselen ihmispornon lisäksi animepornoa, tosin siinä saa olla varovainen sillä japanilaisilla on ärsyttäviä (ja välillä pelottaviakin) perversioita.

Lopuksi lainaan Anaïs Niniä:

“You do not know what you are missing by your microscopic examination of sexual activity to the exclusion of aspects which are the fuel that ignites it. Intellectual, imaginative, romantic, emotional. This is what gives sex its surprising textures, its subtle transformations, its aphrodisiac elements. You are shrinking your world of sensations. You are withering it, starving it, draining its blood.”

Kommentit (9)

Lohduttavat pornolehdet

lokakuu 11, 2007 at 5:34 ip · Aihe: biseksuaalisuus, homous, minä, pillu, porno, seksi

Nuorna esipuberteettisena poikana tutustuin maailmaan jolta sen ikäisiä lapsia kuin tuolloin olin yritetään suojella, mutta uskallan väittää että minun kohdallani se oli onni onnettomuudessa.

12-kesäisinä löysimme (Tai no, sen “löytämisen” kanssa on vähän niin ja näin, pengoimme “hämärädivarin”, kuten äitini asian ilmaisi, roskiksia) kaverini kanssa ison nipun rikkinäisiä, mutta luettavia, pornolehtiä kuten Rattoja, Kalleja, Jalluja ja Hymyjä (Nuoremmille lukijoille tiedoksi että vanha Hymy oli ensimmäinen ja oikeastaan yhä edelleenkin ainoa Suomalainen kunnon kaikki-käy tabloidilehti ja se oli ajoittain lähempänä pornoa kuin voisi kuvitella), niitä sitten lueskelimme innokkaasti yhdessä ja yksinään.

Tuolloisten pornolehtien kuvalliset antimet eivät ensi-innostuksen jälkeen kovinkaan paljoa kiinnostaneet minua, näin jälkikäteen katsottuna syy siihen varmaankin oli pitkälti siinä että olin, kuten lähes kaikki suomalaiset pojat, nähnyt alastomia naisia ihan livenä ja pelkät pillunlevittelykuvat eivät pahemmin kiinnostaneet, varsinkin kun minun näkökulmastani katsottuna niissä esiintyvät naiset olivat ikivanhoja ja kuvat olivat rumia. Syy siihen etten tuolloin pitänyt pornokuvista oli siis esteettinen, ei eettinen. Eipä 12 kesäiseltä paljon eettisyyttä voi vaatiakaan.

Muistan niistä lehdistä oikeastaan vain yhden kuvasarjan joka kiihotti minua, sekin julkaistiin Hymyssä joka ei varsinaisesti ollut porno-, vaan sosiaalipornolehti. Kuvasarja oli otettu jossain rannalla ja siinä Jörn Donner piehtaroi mustan tytön kanssa. Osittain kiinnostukseni johtui siitä että tyttö oli nuori, hivenen androgyynisen oloinen, mutta suurimmaksi osaksi siitä että tyttö oli musta, erilaisuus viehätti.

Pari vuotta myöhemmin teininä pornokin alkoi kiinnostaa enemmän ja samoihin aikoihin ne lehdetkin alkoivat vähitellen näyttää ammattimaisemmilta ja julkaisivat “kauniimpia” kuvia, siihen että ne näyttivät “kauniimmmilta” ja kiihottavimmilta epäilemättä vaikutti se että tuolloin seksuaalisuuteni oli lopullisesti karistanut unihiekat silmistään.

Ostin pornolehtiä eri divareista ja piilotin ne patjan alle jotta ne olisivat hyvin saatavilla tarpeen yllättäessä. Ja se tarve tuli usein, teininä runkkailin monta kertaa päivässä ja hyvin innokkaasti, lähes yhtä innokkaasti kuin Alexander Portnoy. Ne lehdet siis sopivat käyttötarkoitukseensa, itsetyydytysmateriaaliksi. Kuvien katsomisen lomassa lueskelin niissä olevia juttuja, lähinnä pornotarinoita.

Niistä hankkimistani 1970-luvun lopun pornolehdistä äkkiä löysin jotain minua kiinnostavaa ja lohduttavaa…

Jo 70-luvulla mm. Jallussa ja Kallessa alkoi olla artikkeleita homoista ja lesboista, jopa jonkinlaista tietoutta seksuaalisista poikkeavuuksista. Ja mikä tärkeintä; ne olivat kaveripiirissäni hyväksyttyä lukemistoa, niitä ei tarvinnut piilotella kavereilta, sillä eihän minun tarvinnut heille kertoa että ne muutamat homosivutkin kiinnostivat minua.

Itse asiassa minä opin seksuaalisesta poikkeavuudesta — hyvässä ja pahassa — paljonkin pornolehdistä, niissä puhuttiin homoseksuaalisuudesta (hivenen myöhemmin jopa biseksuaalisuudesta) jo silloin kun homoutta pidettiin vielä sairautena ja oli kulunut vasta joitain vuosia siitä että homoseksuaalisuus oli poistettu rikoslaista. Mainitsin joskus etsineeni tietoa homoseksuaalisuudesta kirjastosta ja se pitääkin paikkansa, mutta varsinaisen kimmokkeen tiedon etsimiselle sain Kallen ja Jallun gay-jutuista.

Ilman Kallen Gay Rovaniemi (Ei, en muista oliko siellä sellaista juttua Rovaniemestä, mutta Kallessa oli eri kaupunkien, ainakin Köpiksen, homomaailman “esittelyjä”), tai Jallun SM/Gay/Lesbian artikkeleita en varmaankaan olisi jo teini-iässä sisäistänyt että kaltaisiani miehistäkin kiihottuvia poikia on olemassa muita.

Tylsä kirjatieto ei olisi saanut minua sisäistämään homojen ja biseksuaalien olemassaoloa niin hyvin kuin kuvitettu juttu homo-, ja lesbo”maailmasta”.

Pornolehdet siis opettivat minulle etten ollut ainoa kaltaiseni maailmassa.

Kaikkine vikoineenkin 70-80-luvulla pornolehdet opettivat lähipiirini pojille — lukivatko tytöt niitä sitä en tiedä — seksistä paljon enemmän kuin mikään muu taho, sillä seksuaalitietoutta ei hirvittävästi ollut saatavilla. Koulun seksivalistuskin oli lähinnä lisääntymisoppia, eikä sillä ollut juuri mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Totta kyllä, lehtien esittämä seksuaalisuus oli tietenkin pornoistunutta, olivathan ne pornolehtiä, mutten nyt heti suoralta kädeltä keksi miksi se olisi ollut jotenkin kamalampi asia kuin se ettemme olisi saaneet mitään tietoa seksistä ja seksuaalisuudesta.

Niin, se pornolehtien naiskuva…

Tuon aikaisen pornon naiskuva oli pitkälti juuri sellainen kuin sen pornossa sanotaan olevan; kaikki naiset olivat himokkaita huoria. Mutta vastavuoroisesti niissä miehet olivat järjestään kyrpänsä vietävissä olevia juoppoja ja ne jutut, kuten lähes legendaariset Börje Mellbergin huoranhakumatkojen kuvaukset, olivat niin falskeja että jo teini-ikäinenkin tajusi että ne kirjoitukset kuvasivat enemmän sitä maailmaa jota pornolehden odotettiin kuvaavan kuin todellista maailmaa.

Jossain vaiheessa kopsasin kaverilta itselleni kaksi heteropornoleffaa, Devil in miss Jonesin ja Behind green doorin. Ikävä kyllä nämä kaksi elokuvaa tekivät minuun niin suuren vaikutuksen etten sen jälkeen ole kyennyt katselemaan nykyisiä hutaisten videolle kuvattuja pornoelokuvia. Kummatkin kun olivat muutaman kilometrin videopornon yläpuolella ja kuuluvat pornon aateliin. Mikäli jotenkin on niin ihmeellisesti käynyt ettei porno ole tuttua kannattaa aloittaa noista elokuvista, mikäli ne jostain käsiinsä saa.

Päästessäni intistä ostin puolivahingossa (Kuvittelin sen olevan Inside Marilyn Chambers, jonka hankin myöhemmin — itse asiassa taidan olla jonkin asteinen Marilyn Chambers fani) Inside Marilyn nimisen elokuvan ja se oli suoraviivasta saksalaista pornoa, joka oli tylsää, lukuunottamatta kohtausta jossa mies lauetessaan lennättää spermaa uskomattoman määrän, ikävä vain että sekin oli vain leikkailemalla venytetty kohtaus mutta pirun hauska sellainen. Samalla kertaa ostin homopornovideon, mutta se oli monessakin mielessä vielä tylsempi, ensinnäkin esiintyjät eivät olleet minun makuuni (Lihaksikkaita blondeja miehiä), toiseksikin se keskittyi vain jatkuvaan anaaliseksiin ja spermaan, joten se on ainoa homopornoelokuva jonka olen omistanut, ellei H-Yaoita lasketa mukaan, niitä minulla on muutamia.

Nyttemmin olen hankkinut joitain hentaielokuvia ja ym. yaoita, niitä katselee ihan mielellään, parhaimmillaan niissä on hervottoman hauska tarina (esim. Ogenki Clinic, jossa niitä hauskoja tarinoita on monia).

Oikeastaan tuossa ovatkin kokemukseni pornosta, jollei omia pornokirjoituksiani lasketa mukaan. Ja ehkä ne tulisi laskea mukaan, sillä niitä on julkaistu pornoelehdissä ja sikäli ne kuvaavat pornoteollisuutta että kaupaksi menevät vain tylsät perus-pornotarinat, kuten mies, kaksi naista ja jotain seksileluja tarinat (Hmmm… pitäisiköhän laittaa muutama pornotarina tarina-, ja runo-blogiini ja katsoa tuleeko sinne trafiikkia? Itse asiassa voisin väsätä arvosteluja hentai ja yaoi leffoista).

Pitäisikin oikeastaan kokeilla vieläkö pornolehtien vaatimukset stereotyyppisestä pornosta ovat samoja, vai joko siellä saa esittää poikkeuksellisempaakin seksiä? Esim. ylittäisikö tarina vammaisseksistä nykyisin pornolehtien julkaisukynnyksen?

Miten porno on vaikuttanut naiskuvaani? Sitä on itse hankala, jollei mahdotontakin sanoa, enhän tiedä millainen naiskuvani (Naiskuva jo sanana ärsyttää minua) oikein on, puhumattakaan siitä millainen se olisi ilman että olisin saanut pornoa käsiini. Ainoa asia jonka osaan sanoa varmaksi on se, että jonkin aikaa koin mustanihon, ja tarkoitan mustaaihoa, en suklaanruskeaa, suunnattoman kiihottavana, mutta kun vanhenin ja tapasin mustia kasvoin ulos tuosta fetissistä ja kehittelin muita moninmutkaisempia fetissejä…

Toki minulla on kuva siitä millainen on ideaalinainen, mutta koska se on täysin pornokuvastosta poikkeava en usko että porno ainakaan tältä osin on minuun juurikaan vaikuttanut. Enkä pidä naisia sen enempää huorina kuin madonnoinakaan. (Ja pah! Naiset ovat vain ihmisiä kuten minäkin.)

En siis koe että pornon katseleminen ja lukeminen olisi mitenkään ihmistä tuhoava asia, minun kohdallani voisi sanoa että asia on jopa päin vastoin, pornon voi sanoa jopa “eheyttäneen” persoonaani, ja vaikkei niin pitkälle menisikään niin joka tapauksessa 1970-80-lukujen pornolehdet lohduttivat minua kertomalla että olemassa on paljonkin ihmisiä jotka ihastuvat samaa sukupuolta oleviin, olkoonkin että ne stereotypistivät homoutta.

Toisaalta, minulla oli onni omata vanhemmat jotka vastailivat rehellisesti seksiäkin koskeviin kysymyksiin ja koska koin voivani luottaa heihin uskalsin kysellä lähes kaikesta mikä mieleeni tuli vielä esipuberteetissa, teini-ikäisenä tietenkin vetäydyin muiden informaatiolähteiden — kirjaston — luo.

Kommentit (9)

Pitäkää tunteenne poissa lähettyviltäni

lokakuu 9, 2007 at 11:30 ap · Aihe: häpeällistä, tunteet

Satuin olemaan paikalla kun tuttavapiiriini kuuluva nainen syystä tai toisesta päätti kertoa raiskauksestaan ja siitä kuinka hän selvisi siitä kaikesta. Ja vaikka ennen hänen tunnustustaan¹ oli pääosin naisista koostuneen porukan puheenaiheena ollut juuri se kuinka raiskaus vaikuttaa uhriin niin häntä yritettiin hyssytellä. “Oletko varma että haluat puhua siitä meille?”.

He eivät halunneet kuulla hänen kertomustaan, enkä halunnut minäkään, sillä se sai minut tuntemaan oloni vaivautuneeksi ja uskon että syy miksi muutkin yrittivät hiljentää häntä oli juuri se että he tunsivat olonsa vaivautuneeksi.

Sen sijaan että osoitimme epäilymme hänen tarpeestaan puhua meille olisi meidän tullut kuunnella tai ainakin rehellisesti myöntää ettemme me halua kuulla.

Ja se että hänen tarvettaan puhua mitätöitiin epäilemättä vain lisää raiskatun tuntemaa häpeää, toivottavasti se ei tässä tapauksessa loukannut tuttuani kovin pahasti. (Itse asiassa mietin juuri kuinka kertoisin hänelle miksi en halunnut kuulla hänen kertomustaan)

Ja kuten aina tälläisissä tilanteissa minä vetäydyin toiseen huoneeseen päästäkseni tilanteesta, vaihtoehto olisi ollut se että olisin heittänyt jutun vitsiksi ja tilanteen huomioon ottaen se ei tuntunut oikealta ratkaisulta. Joten en tiedä miten tilanne kehittyi.

Tekstuaalisen itsesaastutuksen lisäksi en halua käsitellä sen enempää omia kuin muidenkaan tunteita kuin vain läheisteni kanssa ja sekin että käsittelen omia ja läheisteni tunteita heidän kanssaan on vaatinut opettelemista. Miespuolisissa tuttavissani on se hyvä puoli että heidän kanssaan ei tarvitse keskustella tunteista, he osaavat pitää ne sisällään mikä helpottaa kanssakäymistä.

Mikäli joku puhuu minulle tunteistaan tai rankoista kokemuksistaan minä, tilanteesta riippuen, näyttelen mielummin tunteetonta paskiaista tai heitän koko jutun vitsiksi kuin alan kuunnella tai lähden ratkomaan heidän ongelmiaan. Minulla on ongelmia aivan tarpeeksi omastakin takaa.

¹ Minulle se että hänet oli raiskattu ei ollut uutinen, olin tietoinen tapahtuneesta.

Kommentit (2)

Yön Kuningatarta valitsemassa

lokakuu 8, 2007 at 1:37 ip · Aihe: seksi, slow day at office

Yhden yön suhdetta varten nainen kannattaa valita tarkkaan. Kaunis ja kurvikas nainen on siihen paras, eikä ulkonäköön tuijottaminen ole irrelevanttia, sillä seksikäs nainen nostattaa potenssia toisin kuin älykkötyttö jonka näkemys seksistä on se että yhdyntä itsessään on aina naisen alistamista. Kiihotu siinä sitten kun on aluksi näyteltävä että välittää naisesta hänenä itsenään eikä seksiobjektina joka hän on.

Seksikäs, hivenen huoramainen pukeutuminen on plussa, seksikkäästi pukeutuvasta naisesta tietää että miehet ja seksi kiinnostavat häntä, toisin kuin kulahtaneeseen villapuseroon ja viime vuosituhannella parhaat päivänsä nähneisiin vihreisiin hamppureisitaskuhousuihin pukeutunutta naista.

Äly ei tiettävästi lisää seksikkyyttä, joten jos mielii päästä teoriaa pidemmälle kannattaa suosiolla jättää korkeaotsaiset rillipää-intellektuellit baarin tiskille ja keskittyä korkeaotsaisuuden sijaan korkeakorkoisuuteen. Hyvää naintiaikaa on turha tuhlata henkeviin keskusteluihin, kun olisi tarjolla karvalompakkoa johon tukkinsa sijottaa.

Myös kotiäitityyppejä kannattaa karttaa. Kotiorjan palveluihin on helppo tottua, mutta kotiäitityypin mukana tulee palvelua haittaamaan ikävästi ölisevä ja itkevä käärö, joka myöhemmin on jatkuvasti rahapussia tyhjentämässä ja tunkee sänkyyn estäen näin omien pussien tyhjentämisen. Nainen joka näkee mulkun ensisijaisesti lapsen siittämisvälineenä ei täytä yhden yön kumppanin valintakriteerejä alkuunsakaan.

Sängyssä kotiäitityyppi on parhaimmillaankin keskinkertainen rakastajatar joka ei keskity seksiin, vaan miettii koko ajan että “mitähän toi musta ajattelee?” ja pienikin huomautus mistä tahansa saattaa hänet itkuun ja päädyt lohduttamaan itkevää naista yötä myöten.

Varmin valinta on nuorehko, seksikkäästi pukeutuva parikymppinen tyttö jolla hormonit hyrräävät ja ja jolle muna maistuu. Tosin kuka tahansa nainen joka ei kuulu kotiäidykköihin tai vasemmistoälykköihin sopii myöskin hyvin panopuuksi. Riittää että nainen osaa edes hivenen liikkua naidessa, eikä suihinottotaitokaan haitaksi olisi. Itse asiassa oraaliseksitaitoja voisi kysäistä jo tutustumisvaiheessa, mikäli nainen suuttuu kysymyksestä ei häntä seksi kiinnosta ja onkin järkevintä siirtyä seuraavaan kohteeseen, naisiahan riittää.

Nolojen tilanteiden välttämiseksi kertakäyttönainen kannattaa valita oman tuttavapiirin ja sosiaaliluokan ulkopuolelta. Puhelinnumeroita voi olla kiva säilyttäää vastaisen varalle ja jaella niitä tuttavapiirin miehille; jaettu ilo on paras ilo. Ja loppuen lopuksi — sitä vartenhan ystävät ovat olemassa että he kertovat mistä löytyy nainen jolta saa…

Olin jälleen laiskalla päällä, joten kirjoitin toisen ihmisen jo valmiiksi kirjoittaman tekstin uusiksi sitä vain hivenen raflaavammaksi muokatan.En muista kuka sen sanoi, mutta vapaasti jotakuta viisasta mukaillen: Ei niitä voi parodioida, ne tekee sen itse. (Tuo Jessica Sunin teksti tosin lienee sekin parodiaa)

Kommentoi

Pellen opetuslapsi

lokakuu 6, 2007 at 3:33 ap · Aihe: minä, musiikki, nuoriso

Katsoessani Pelle & 1980:n konserttia Teemalta tajusin äkkiä että jo pelkästään Pelle on vaikuttanut maailmankuvaani ja opettanut minua huomattavasti enemmän kuin mikään kirja tai koulu.

Toki koulu on väkisin tunkenut päähäni tietyt perusteet äidinkielestä, historiasta, matematiikasta ja yhteiskunnasta. Ja toki olen lukemistani kirjoistakin jotain pikkuasioita oppinut.

Mutta maailmankuvani on kotoisin muualta.

Maailmankuvani on kotoisin turhautuneisuudesta ja vihasta.

13-17-vuotiaana olin Pellen opetuslapsi ja opetuslapseus ei voi olla jättämättä leimaa ihmiseen koko hänen eliniäkseen.

Olen Pelleltä oppinut mm. sen mikä yhteiskunnassa on vikana, kuinka yhteiskunnan tulisi toimia, kuinka minun tulisi toimia muita kohtaan ja mikä olisi ideaali.

Parhaimmillaan Pelle tuo politiikan ihmisen luo, palauttaa sen ihmiseen minne se kuuluu. Parhaimmillaan hän on kuvatessaan haikeita tunteita ja siinä sivussa tuo esille asian jota haluaa ajaa.

Huonoimmillaan Pelle on saarnatessaan politiikkaa, mitä tosin en huomannut ollessani teini, päin vastoin; imin itseeni kaikki hänen ajatuksensa ja loin mielessäni lisää Pellen ajatuksia, ajatuksia joita “tiesin” hänen ajattelevan.

Teinien idoleilla on vastuu kuulijoistaan vaikka he kuinka yrittäisivät paeta vastuutaan selittelemällä etteivät he sitä halua, heillä on vastuu koska heidän musiikkinsa tulee vaikuttamaan kuulijoidensa loppuelämään.

Onneksi minulla oli sellaisia esikuvia kuin Pelle, Lama, Ratsia, Clash, Kaaos, Beatles, Lennon, Hassisen kone jne. jne. Heidän musiikkinsa ja sen sisältämä sanoma osui ja upposi vihan ja turhautuneisuuden meressä ajelehtivaan teini-ikäiseen ja upotessani tuohon idealistiseen maailmaan en koskaan enää päässyt ylös sieltä.

Hyvää yötä, maailma
hyvää yötä, maailma
aamulla aurinko nousee taas…

…ja taivas on yhä verenpunainen…

Kommentit (2)

Kriisistä kriisiin…

lokakuu 5, 2007 at 1:29 ap · Aihe: kirjallisuus, kitinää, taide

Suomalainen kirjallisuus genrestä riippumatta on julkisuudessa niin kauan kuin minä muistan lauleskellut Ismo Alangon Kriisistä kriisiin biisin kertosäettä:

Mut mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin
Tahdon ettei mikään ois kuin ennenkin
Kuljen kriisistä kriisiin enkä löydä apua
Onnen sirpaleet mua haavoittaa ja saa
Kriisiin, kriisiin, kriisiin

Tällä kertaa Hassisen, siis kirjailija Hassisen, ei koneen, sijaan Anja Snellman on julkisuudessa itkenyt siitä kuinka viihde syö tilaa vakavammalta kirjallisuudelta (kriisistä kriisiin kuljen komein askelin) ja että kirjasarjat ja brändit syövät tilaa vakavammalta kirjallisuudelta (..onnen sirpaleet mua haavoittaa ja saa kriisiiin…).

Kirjailijan häiriöklinikassa sitten otettiin asia esille ja sinne eksyi itse The Anjakin kommentoimaan.

Kas kun kukaan ei ole huomannut valittaa Diktaattorin tuotoksista, ne jos mitkä ovat sitä viihdebrändäystä, ihan vain kirjailijoille vinkkinä.

Ei siitä sen enempää, lukekaa se keskustelu itse.

Minua jotenkin nakertaa se että maassa jossa kirjoja luetaan hyvin paljon kirjailijat valittavat siitä mitä luetaan. Jolleivät he, kuten Anja Snellman sanoo, kirjoita kirjojaan rahan, julkisuuden tai maineen vuoksi, vaan halusta herättää ihmisiä niin mikseivät sitten julkaise teoksiaan netissä?

Niin, niin, kirjailijankin on elettävä, and all that bullshit. Mutta hetkinen… eivätkös he koko ajan valita ettei kirjoittamalla elä ilman apurahoja? Eli; jollei kerran kirjoittamalla elätä itseään ja margariinirahat (Ei nykyisin uskalla puhua voista leivän päällä, itsemurhaan yllyttämisestä vielä syyttäisivät jos niin tekisin) on haettava apurahoina, niin mikä heitä estää julkaisemasta kirjojaan netin laajalle lukijakunnalle?

Ja jollei uusimpia teoksiaan rahan toivossa voi julkaista netissä niin eikös niitä vanhempia teoksia voisi julkaista vaikka e-kirjana netissä? Kun kuulemma kirjan elinkaari on nykyisin lyhentynyt, niin se olisi hyvä tapa saada edes muutama lukija lisää ja ehkä asia jonka kirjailjat kirjoissaan haluavat ottaa esille leviäisi laajemman lukijakunnan kahvipöytäkeskustelun aiheeksi.

Minkä lisäksi tuossa voisi ottaa Jukka Pojan idean mukaan, antaa ihmisten itse päättää maksavatko he e-kirjasta, siitä voisi tulla hivenen lisää margariinirahaa, sitä paitsi minäkin olen ostanut runokirjoja joita en ilman nettikirjaa olisi ostanut (Ja olen ostanut mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen ja JP koskisen kirjoja heidän blogiensa takia. Tai no, Jääskeläisen kirjan olisin varmaan muutenkin ostanut sillä olen aina pitänyt hänen novelleistaan).

Eikös muuten voisi kokeilla Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Mika Waltarin tietä? Joko käydä töissä ja kirjoittaa, tai kirjoittaa niitä dekkareita ja viihdekirjallisuutta henkensä pitimiksi — Waltari tosin viihteen kirjoittamisen lisäksi kävi myöskin wernersöötelömmillä töissä, hän oli pirun ehtivä mies — ja kirjoittaa niitä vakavampia nukkuvien puoluetta herätteleviä teoksiaan “vapaa-ajallaan”?¹

Ah, mutta eihan se käy! Kirjoittaminen on rankkaa työtä ja vaatii aikaa, aivotyötä, kovia perslihaksia ja kovia hermoja, ja mulla on sanottavaa ja mä haluun sanoo sen ni emmä ehdi/voi/kehtaa/viitsi/osaa…ei ku sori kyl mä osaisin, mut emmä niiku viitti (Aamulla en jaksa nousta päivään hilpeään / olen liian hauska yrittämäänkään).

Eniten nyppii se että mikäli näiden vakavien kirjailijoiden vakavat kirjat (Nukuttaako jo?) eivät saa lukijoita niin vika on aina mediassa ja lukijoissa (Sänkyyn kömmin allapäin, en saa nyt unta en / Olen ystävien kesken yksinäinen), ei koskaan kirjojen sisällössä tai nillittävässä kirjailijassa.

Tähän loppuun sopii lainata L.A. Salavaa (via Kulttuurivihkojen uusin numero)

En tiedä,
en ymmärrä mitään.
Miljoonavivahteinen elämä turha,
tarkoitukseton.
Olen sairas,
sillä minua on pengottu ja kaiveltu
niin monessa tarkoituksessa
ja nyt on sieluni kuin särkevä haava
ja kaksiteräinen oli minun totuuteni.

– L.A. Salava (Eikenenkään maa, 1942)

¹ Hivenen enemmän margariinirahaa voi muuten hakea kirjoittamalla vaikka Englantilaisille bändeille laulunsanoja, siellä on pula ihmisistä jotka osaavat tehdä edes pikkaisen valtavirrasta poikkeavia sanoituksia (Ja suomessa tavanomaisia pidetään siellä poikkeavina) ja kun Englannissa marginaalimusiikkikin myy helposti 3000, jopa kymmenentuhattakin levyä niin se tuo ihan mukavasti rahaa sanoittajllekin. Ei sillä tosin elämään kykene, mutta lisänä rokka rikassakin.

Kommentit (12)

Vanhemmat artikkelit »