Poliittinen aktivismi
Mediassa käsiteltävä poliittinen aktivismi on aina, tai lähes aina, Vasemmisto- luonnonsuojeluanarkismia.
Miksi? Eikö muka muunlaista poliittista aktivismia ole olemassa?
Poliittinen aktivismi on stereotypisoitu palestiinalaishuivisen porukan kansalaistottelemattomuudeksi, ja vaikken asiaa kovin hyvin tunnekaan niin silti tiedän että on olemassa vähemmän näyttävää ja vähemmän anarkistista poliittista aktivismia, se vain ei ole niin mediaseksikästä.
Sillä eihän niistä nuorista jotka aktiivisesti osallistuvat jonkin asian lobbaamiseen (Vaikkapa uuden nuorisokeskuksen pystyttämisen¹) kunnanisille ja -äideille saa aikaiseksi mediaseksikästä juttua pelvoittavinen kommandopipo kuvineen, sillä nehän ovat vain niitä “tavallisia” nuoria. Nyt sattuu vain olemaan niin että mikäli nuori osallistuu politiikkaan, varsinkin mikäli hän toimii poliittisten puolueiden ulkopuolella, ei hän ole tavallinen vaan hyvin aktiivinen ja suurella todennäköisyydellä tälläinen nuori on tulevaisuudessa TV-lamppujen alla haastateltavana.
Ja koska nämä poliittisesti rauhallisemmin aktiiviset nuoret niputetaan anarkistien kanssa samaan porukkaan kärsivät he tuosta median luomasta leimasta.
Olisi joskus mukava nähdä jossain lehdessä artikkeli, tai jopa juttusarja näistä nuorista jotka ovat poliittisesti aktiivisia vähemmän raflaavalla tavalla.
¹ Satun tietämään ryhmän nuoria jotka ajoivat tuota mainitsemaani asiaa vuosia, itse asiassa niin pitkään ettei valmiista keskuksesta enää ollut heille hyötyä, sillä he olivat jo siirtyneet aikuisten kirjoihin. Kiitettävää toimintaa ja kärsivällisyyttä.
Nuoriso on niin saatanan pahaa ja lapsiakaan ei osata kasvattaa
Vähän väliä joku keskiäkäinen moittii nuorisoa ja samaan syssyyn haukutaan nykyvanhemmat jotka eivät osaa kasvattaa lapsiaan.
Ennen kun kaikki oli paremmin, lapsiakin kasvatettiin kunnolla, esim. kuritettiin (hakattiin) turha omatoimisuus, puheliaisuus ja lapselliset mielipiteet pois ja kuria pidettiin (hakattiin) päivittäin. Me halutaan vanhat hyvät ajat takaisin! Kuuluu keskiäkäisten sotahuuto.
Koska itse olen vasta nelikymppinen nuori, en osaa sanoa mitään menneen maailman nuorison tavoista, mutta nykynuoristo vaikuttaa pääosin hyväkäytöksiseltä. Nykynuoriso ottaa — asentaessaan häntä arvostelevalle wanha-avuttomalle digiboxia tai opettaessaan kuinka kännykkää käytetään — kiltisti uusavuttomaksi haukkumiset ja koko ikäluokan väkivaltaiseksi leimaamisen vastaan.
On kummallista kuinka ihmiset ja media käsittelevät nuorisoa jatkuvasti yhtenä massana, mitä he tänäpäivänä ovat huomattavasti vähemmän kuin vielä minun nuoruudessani neljännesvuosisata sitten. Kummastuttavan hyvin nuorisomme kestää tämän jatkuvan ikärasismin.
Kokemusteni mukaan nuorisosta hyvin pieni osa käyttäytyy huonosti, suurin osa nuorisostamme vaikuttaa olevan fiksua ja kohteliasta.
Suurempi ongelma olemme me keski-ikäiset ja suuret ikäluokat, jotka emme juurikaan välitä muista ihmisistä. Keski-ikäiset kännikalat haastavat kova-äänisesti öisin riitaa kaupunkiemme kaduilla, etuilevat jonoissa ja liikenteessä vähät välittävät muista. Jos tämä nykynuoriso on, kuten mediassa taannoin väitettiin, Me-We (Minä-Me) sukupolvi niin me 40-70 lukujen välissä syntyneet olemme sitten Me!-Me! (Minä!-Minä!) sukupolvia, joiden elämän peruskivenä on ajatus kaiken kuulumisesta meille; “Kaikki minulle ja HETI!”.
Mitä tulee lapsenkasvatukseen, niin pääosa vanhemmista onnistuu siinä helvetin hyvin, varsinkin kun ottaa huomioon miten erilaisessa maailmassa he lapsiaan joutuvat kasvattamaan kuin 30-40-luvuilla syntyneet omaian, meitä nykyisiä keskiäkäisiä. Nykyvanhemmalla on edessään helvetillinen souvi, kaikki kunnia sille enemmistölle joka kasvatuksessaan onnistuu. Mutta kuten nuortenkin kohdalla, tätä enemmistöä ei huomioida, ainoastaan ääri-ilmiöt huomioidaan.
Olisiko aika jo myöntää että suurin osa vanhemmista onnistuu kasvatustehtävässään?

