Ensi alkuun on laitettava lyhyt tarkennus Sutisen kanssa samassa Tuli & Savu lehdessä kirjoittaneelle Jonimatti Joutsijärvelle:
Se kuoppa shamaanin talossa ei ole pelkästään tyhjä paikka kuolleille — jota sitäkin se käsittääkseni on vain osassa shamanistisia kulttuureja — sen päällimäinen tarkoitus on se, että shamaani transsiin vajottuaan lähettää henkiruumiinsa siitä reiästä toiseen todellisuuteen. Suosittelen kokeilemaan shamanismia (IMHO Shamaaniseuran jutuissa on puutteita, mutta jonkinlaisen peruskuvan shamanimista sieltä saa), se on hyvin mielenkiintoinen kokemus vaikka siihen ei millään tasolla uskokaan, sen enempää uskonnon kuin mystiikankaan tasolla. Siihen transsiin vaipumiseen ei tarvita huumeita, ainakin osa ihmisistä kykenee vaipumaan transsiin ilman kemiallisia lisukkeitakin.
Sivumennen sanoen runo on alunperin tarkoittanut noitaa ja hänen laulamiaan taikavoimaisia loitsuja (runoutta). (Näkyvät lisännen tuon tiedon wikipediaankin.)
Taide, muoto, yhteiskunta ja blaablaablaa
Osa 2: Munattoman runouden Cut-up, Aklu siittisellä tasolla.
“Taide keroo mistä Platonin luolan seinällä heijastetut kuvat ovat saaneet alkunsa, vaikka ei välttämattä pääsekään niihin käsiksi.”
En tiedä Platonista muuta kuin että Speedy myi hänen koottunsa divariin, jonka pitäjä luuli Speedyä Mellerin Artoksi, en aiemmin ole kuullutkaan Platonin diosta. Mutta mikäli kyseessä oli suljettu pimeä tila, kuten luolan voisi kuvitella olevan, niin ihmisen mieli alkaa pidemmän päälle kehitellä kuvia ja kuvioita, aivan samalla tavalla kuin psykedeelisia huumeita käytettäessäkin, ei siinä mitään sen kummallisempaa ole.
Mikäli siis olen oikeassa on Platon vetänyt noitarummun syliinsä ja langennut loveen, pitäisi varmaan joskus lukaista sana jos toinenkin Platonilta.
“Taiteen tehtävänä on asettaa käytännön maailmaa vastaan omalakinen maailmansa, todellisuuden replika, jossa epäkohtia nostetaan esiin. Poliittinen taide, esimerkiksi puoleintressejä ajava iskulauserunous, käy tällöin mahdottomaksi.”
Tässä kohtaa Sutinen jo liitää kaukana tavoittamattomissani Nuorena miehenä olisin syönyt nämä sanat ja olisin paskantanut ulos maailman, ja siinä olisivat eläneet. Mutta maailma on kyyniillistänyt minua, minä elän täysin eri todellisuudessa kuin Sutinen, minun todellisuudessani politikointi ei koskaan voi käydä mahdottomaksi. Kadehdin häneltä hänen ilmeisen viatonta uskoaan taiteen mahtavuuteen. Haluan tuohon maailmaan jossa taiteella on noin suuri vaikutus yhteiskuntaan.
Mutta en elä siinä maailmassa.
Minä elän tässä maailmassa, jossa, kuten Kirstinä sanoo, “pihalla linnut karjuvat puissa”, siitepöly turvottaa silmäni, räännyttää poskionteloni, pankkilainalla on korkonsa, ja Arkadianmäellä tai Keilaniemessä ei pelätä taidetta.
Voi minua.
Parkaa.
“Taide murtaa illuusion hajoittamalla lainatun muotokielensa fragmentilla ja leikillä:”
Voiko tuota paremmin sanoa?
Ikävä vain että tuota illuusion murtamista tapahtuu aniharvoin, fragmentointi ja leikki itsessään eivät murra illuusiota, avaa ovia toisiin totuuksiin. Useimmiten, varsinkin runoudessa, paikalla on illuusion murtumisen ryminän sijasta vain alluusio, metakieli metakielen sisällä. (Vittu! Toihan kuulostaa tosi makeelta, tarkottaakohan se mitään?)
(Taide)runoudessa turhan usein viitataan asioihin joiden oletetaan olevan kaikille selviä, vaikka ne eivät välttämättä aukene kuin vain kouralliselle ihmisiä, olenkin tullut siihen tulokseen että moisten runojen tekijät saavat jonkinlaisia pieniä orgasmeja tajutessaan viitteen runon kielessä, tai muotokielessä, viitteen jonka he tietävät jäävän useimmilta lukijoilta huomaamatta. Tällöin he uskovat kuuluvansa johonkin pieneen muiden yläpuolella olevaan eliitistiseen salaseuraan.
Suuria selkärangan lamauttavia aivomyrskyisiä orgasmeja he saavat masturboidessaan; itse moisia viitteitä luodessaan.
Sutisen mukaan runous voi toimia eräänlaisena yhteiskunnan toivottavan muodon mallina, kuvata kuinka yhteiskunnan tulisi toimia. (Miten minusta tuntuu kuin olisin kuullut tämän joskus lapsena 70-luvul…no jaa…). Mitäpä tähän voisi sanoa? No, Onnea vaan valitsemallasi tiellä.
Minun mukaani, Sutisen mukaan, Adoronon mukaan ei yhteiskunnan kielipeliin kannata lähteä mukaan, on mukautumisen sijaan makauduttava; jäätävä tuleen makaamaan, luotava oma sirpaleinen makuualusta jolta selkä veressä ponnistaa uuden sirpaleen, kielen, muotokielen, muodon tielle, murrettava keinotekoisen loogisen toimivuuden illuusio, annettava lukijan tulkita riiston välineet, synnytettävä feeniks, joka on runous, joka on alkuperäinen yhteiskunnan replikaatio, joka on yhteiskunnan vaadin, joka on yhteiskunta, ja tämä uusi tuhasta syntynyt tekee pesäeron tuhkan kanssa, unohtaa yhteiskunnan, kiiltokuvan, asettuu sen takapuoleksi,
ja aika lukee maailmaa, vedekeitin kiehuu viheltäen mennyttä aikaa, ja teeskentely, teeskentely ei tiedä mitä tehdä.
“Uusi yhteiskunnallinen taide ei tarvitse kasautuvia neo-etullitteitä, vaan sen on asemoitava itsensa uudesta lähtökohdasta, ei todellista vastaavaksi, vaan vastaavuuden kautta sitä vastaan. Maailma on jo liian absurdi taiteen saavuttaa.”
Taide ei tarvise neoa, mutta ihmiset tarvitsevat neoa, sillä Neo paljastaa mitä maailmamme takana on…
Tässä kohtaamme syyn, miksi minun oli leimattava itseni neoistiksi, vieläpä uusneoistiksi, en voinut olla lyömättä itseeni neo etuliitteistä leimaa, kun kerran uusi yhteiskunnallinen taide ei sellaista kaipaa, minä olen yhteiskunnaton taide, neoliittinen elämä, istun neodemonin olkapäillä sen luodessa maailmaa, olen neo-Jumal… sori, meinaa mopo karata käsistä.
Palataanpa järjen maailmaan.
Maailma on liian absurdi taiteen saavuttaa, mikä hieno lause, uusi ajatus… (Todellisuus on tarua ihmeellisempää…) Kunhan vain sisäistäisivät sen, lakkaisivat luomasta maailmaa uudelleen, ja oppisivat sietämään maailman absurdiutta, maailmallista taidetta.
Rajoja rikkova kieli, sirpaleinen kieli… Mitä uutta siinä on? Ruotsalaiset, itse asiassa suomlaisetkin (60-70 luvut ja hivenen aiemmin suomenruotsalaisella puolella), tekivät sen jo vuosikymmeniä sitten. Helvetti, Good Ol’ Bill. ja Cut-up. Adornokin kirjoitti Sutisen siteeraaman kirjan 1970, tai silloin se julkaistiin suomeksi, milloin se on kirjoitettu sitä en tiedä.
Ymmärrän hänen tavoitteensa rikkoa kielen rajoja, mutta yleensä nämä runoilijat päätyvät vain venyttämään rajoja, eivät rikkomaan niitä ja siinä sivussa onnistuvat työntämään lukijat pois. Mitä hyötyä on yhteiskunnallisesta (yhteiskuntakriittisestä) runoudesta jos sitä ei lue kuin sata ihmistä, joista puolet sen ymmärtää, ja hekin ymmärtävät väärin? Ei mitään, ellei kirjoittajien egoja lasketa mukaan. Ei yhtikäs mitään, oikeastaan vähemmän kuin ei mitään.
Koska olen pyörinyt sekä anarkisti/underground, että taidepiireissä olen huomannut että ne ovat täysin samanlaisia, sisäänpäinlämpiviä, ulkopuolisia halveksuvia yhteisöjä.
Sinällään on mielenkiintoista että vastakulttuuri uskoo vastustavansa pömpöösiä kulttuuria, ja myöskin kulttuuripiirit uskovat vastustavansa samaa pömpöösiä kulttuuria, mutta koska nämä kummatkin uskovat — ja kyse on pohjimmiltaan järkeen perustamaton uskonto — olevansa ainoalla oikealla, oikeamielisellä™ asialla ja he eivät koskaan kykene todelliseen yhteistyöhön, joten valtaapitävät voivat huokaista helpotuksesta, mikäli nyt ovat hengitystään jännityksestä pidätelleet.
Mikä tekee ihmisestä runoilijan? Julkaistu kokoelma? Kriitikkojen arvostus? Kirjallisten piirien arvostus? Ei mikään, olet runoilija kunhan vain ilmoitat olevasi runoilija, arvostus on asia erikseen.
Kun Runoilija Isolla R:llä kirjoittaa:
tölttiä ja passia
silmiä nurin
ja oikein
virkkaan
virkkeitä
veraton
neperin luku auki
ja arvuti
niente squole
niente mastre
i ain’t takin’ shit
off of no one
- Hannu Helin: Ctrl Alt Del
On tuo ilmeisen tarkoituksellisesti tavallista lukijaa, tuulipukukansalaista, karkoittavaksi tehty. Ja sellaisena munatonta kuin pissisten vittu, “taidetta”. Jos tekijällä olisi munaa hän uskaltautuisi kansan pariin, kansan ymmärtämällä kielellä, eikä tuolla kielellä vielä mullisteta mitään, ei muututa Blakeksi tai Whitmaniksi, Kivestä puhumattakaan.
Taiteen on jalkauduttava ihmisten pariin muulloinkin kuin kusien yönä, runouden osalta runokuu ja poetry slammit ovat hyvä alku. Mutta niissä ei pärjää kokeellisella kielellä.
Hmmm…? Uskoisin kykeneväni tuohon Helin-tyyliin minäkin, ihan vain Hesarin, parin kirjan ja googlen avulla:
Kapula ja atsiravista
yksilö nastelin
ja jäykkä peili
livautin
sitä aklua
tömisti elin
toisten minää
siittisellä
tasolla
credo, iuvenesco,
mark the
gammadion,
nuting’ to do nazis
& time’s up.
Hmmm? Rytmi on hivenen rikki, ja tuo minun tekstini taitaa olla liian selväjärkinen? (BTW: Tuon tekeminen kesti 11 minuuttia josta viitisen minuuttia meni Hesarin etsimiseen.)
Unohtakaa koko juttu, pointti on siinä ettei taide kykene mihinkään jollei se näy.
Näkymätön taide on impotenttia taidetta, kastroitua taidetta, ei taidetta ollenkaan.
Taiteellista enough for ya’?
P.S.
Tämä teksti muuttui hetki hetkeltä…mielenkiintoisemmaksi, oli mielenkiintoista nähdä mihin mieleni vei, etäännyin Sutisen esseestä omille poluilleni kritisoimaan munatonta taiderunoutta, minulla on kyllä järkevän oloinen ‘vastine’ olemassa, mutta…no tämä oli hauskempi ainakin näin kirjoittajan näkökulmasta (Itse asiassa poistin järjettömimmät osat, joissa kieleni lähti vaeltamaan aivan omia reittejään). Mietin tässä olisiko perustettava blogi, johon päivittäin vetäisisin hesarista cut-up tekniikalla “runon” ja katsoisin vuoden päästä miltä näyttää…
Joskus vielä kirjoitan omia ajatuksiani runoudesta ja sen vaikutuksesta yhteiskuntaan (Eipä juuri vaikutusta jollei lasketa lyriikkaa mukaan…) , sillä kuten taannoin kirjoitin, minun ja runouden suhde on intohimoinen. Oma runouteni on yhdistymässä toiseen intohimoon, sarjakuviin.
Mutta seuraavaksi tulee jotain aivan muuta, palataan perusasioiden pariin…
johannesknektman sanoi
Kappas Sutisella näkyy olevan blogi ja hän näkyy väsäävän noita cut-up runojakin:
http://progressiveuniversalutopia.blogspot.com/2007/05/vista-vista-vista-cut-up-spam-poem.html
Koska en ole varma pätkäiseekö tämä wordpress urlin vai ei niin tuossa sama linkki
tinyurlattuna: http://tinyurl.com/2m3rsg
Anna sanoi
Tämä oli hauskaa!
Ville-Juhani sanoi
Tervehdys, tuntematon –
Sattumalta löysin blogisi (yllättävää liikennettä tältä taholta englanninkieliseen runoblogiini); kiinnostavaa, että jaksat noin kattavasti käydä tukkanuottasille esseeni kanssa – niin pitkästi kerrassaan, että en jaksa ryhtyä nyhtämään vastinetta; joitain väärintulkintoja haluan kuitenkin korjata, jotta argumentit pohjaavat sanottuun: taiteen ja viihteen jakaminen erilleen ei omassa kielenkäytössäni perustu sille luokittelulle joka nykyään on vallitseva ja varsin virheellinen: minusta Juice, saippuaooppera tai Pythonit ovat toisinaan taidetta, kotimainen proosa, tiedostamaton runous tai taidemusiikki taas eivät sitä aina ole jne… koko idea on siinä, että tämä luokittelu on käytännössä mahdoton luoda, ja se on vasta jälkikäteen todennettavissa. Adornon teos julkaistiin suomeksi viime vuonna, kirja on tosiaan vuodelta -70… mitä uutuuteen tulee, en ole sellaista väittänyt ajavani ja itse asiassa koko ajatus jatkuvasta eteenpäin menosta onminulle inhottava: miksi pitäisi mennä tai väittää menevänsä uusliberaalisti aina uuteen, kun juuri mainitsemissasi konteksteissa on osin onnistuttu siinä, minkä ajattelen merkittäväksi? Politikointihan ei mielestäni ole mahdotonta, päinvastoin tarpeellista: poliittinen taide on mahdotonta perustelemassani muodossa; yhteiskunnallinen, poliittisesti vaikuttava taide puolestaan ei. Taide ei toki ole mitään suurta, tosin se on laadullisesti erilainen maailma verrattuna vaikka koirakennelliin tai valtiopäiviin, mutta ilman hierarkioita. Runouden aukenemisen vaatimus taas tulee kirjallisuuteen ulkoa, yhteiskunnasta joka vaatii, että kaikki asiat lohkotaan valmiiksi; miksi runo pitäisi “ratkaista” kokonaan?
Niin, ja cut-up runot ovat vain harrastelua omalla kohdallani – varsinaisissa teoksissani julkaisen sen, minkä koen painamisen arvoiseksi…
Epäilemättä keksit vasta-argumentteja näille ohimeneville huomiolleni, ja jos vielä kirjaat ne ylös, luulen olevani pakotettu palaamaan tänne keskustelua seuraamaan;
Hyvä, että sitä on – siis keskustelua.
j.joutsijä sanoi
hei, hauskaa että joku on lukenut tekstini.
en tarkoittanut kodan tyhjällä paikalla mitään kuoppaa, vaan tyhjää paikkaa joka (toki vain joissakin shamanistisissa rituaaleissa) valmistetaan kuolleiden henkiä varten. en ole mikään asiantuntija – tuo on vain itselleni tärkeä, sanoisinko, metafora, joka liittyy minulla laajemmin tyhjyyden kysymykseen.
eipä muuta just nyt!
johannesknektman sanoi
J.Joutsijälle:
En itsekään ole asiantuntija, satun vain tuntemaan ihmisen joka harrastaa shamanismia, ja joka lainailee kirjoja ja…voisi sanoa jopa että hän saarnaa minulle siitä.
Nuoruudessani innostuin kokeilemaan shamanismia ja kokemus oli vähintäinkin mielenkiintoinen. En tosin ole tuon ensimmäisen kerran jälkeen onnistunut vaipumaan transsiin, mikä johtunee siitä että olen ollut 18 vuotta käyttämättä muita päihteitä kuin alkoholia ja taidan nykyisin olla liian pelokas sukeltamaan omiin aivoihini ilman kemiallista rohkeutta.
johannesknektman sanoi
Minua vaivaa yhä edelleen tekstuaalinen elefanttitauti, ja tapa eksyä aiheesta, tästä tuli pitkä mutta menkööt…
V-J: “Tervehdys, tuntematon”
Tuosta tuntemattomuudesta, voisin hyvinkin kertoa sinulle mikä nimeni on, mutta koska se ei sanoisi sinulle mitään lienee se tarpeetonta. Siitä miksi käytän nimimerkkiä löytyy kommentti Zepanderin blogista: http://tinyurl.com/35t2z9
V-J: “taiteen ja viihteen jakaminen erilleen ei omassa kielenkäytössäni perustu sille luokittelulle joka nykyään on vallitseva ja varsin virheellinen: minusta Juice, saippuaooppera tai Pythonit ovat toisinaan taidetta, kotimainen proosa, tiedostamaton runous tai taidemusiikki taas eivät sitä aina ole jne… koko idea on siinä, että tämä luokittelu on käytännössä mahdoton luoda, ja se on vasta jälkikäteen todennettavissa. Adornon teos julkaistiin suomeksi viime vuonna, kirja on tosiaan vuodelta -70…”
En ole lukenut tuota Adornon teosta, kaikki tietoni siitä ovat sinun esseestäsi, joten sen osalta en osaa mitään sanoa, mutta saan sen huomenna mikäli jaksan vaivautua Akateemiseen, se on muuten, huolimatta saamastani alennuksista, pirun kallis teos, sietää tuohon hintaan olla hyvä kirja.
Sain esseestäsi sen käsityksen että luokittelet viihteen, populaarikulttuurin ja taiteen eri laatikoihin, ja vaikka luinkin tuon esseesi uudelleen läpi jäin yhä edelleen samaan käsitykseen. Olen siinäkäsityksessä että luokittelet viihteeksi kaiken sen luovankin työn jonka tarkoituksena on vain turruttaa ajattelutoiminta, populaarikulttuuriksi viihteen joka sisältää kriittisiä elementtejä ja (korkea?)taiteeksi luovan toiminnan joka kannustaa omaehtoiseen ajatteluun.
(Omissa vähäpätöisissä luovissa töissäni yritän vain esittää oman näkemykseni maailmasta, en sen enempää)
Päätellen tästä vastauksestasi lienemme kuitenkin pitkälti samaa mieltä tuosta jaottelusta, ja kuten sanoit luokittelun tekeminen ainakaan etukäteen (Ja jälkikäteenkin vasta vuosien kuluttua) on mahdotonta, mihin lisäsin sen että usein se yhteiskunnallinen merkitys on tahatonta. Sellainen taide, joka yrittää tarkoituksellisesti vaikuttaa yhteiskuntaan usein, ellei jopa aina, vain toistaa tekijänsä oman viiteryhmän opittuja ajatusmalleja ja ennakkoluuloja.
Toisaalta, en ole tuohon tarkoitushakuiseen lokerointiin syytön itsekään, mm. minulla on paha tapa luokitella “taiteilijat” itseriittoisiksi elitisteiksi, mutta puolustelen itseäni sillä, että koska luokitteleminen on ainakin länsimaiselle ihmiselle (En tunne muita kulttuureita tarpeeksi hyvin kommentoidakseni niitä) sisäsyntyinen tapa jäsentää maailmaa, on luokittelun välttäminen käytännössä mahdotonta. Me olemme aina lokeroineet asioita eri lokeroihin ja tulemme aina tekemään niin. Ainoa mitä voimme tietoisella tasolla tehdä välttääksemme virheellistä lokerointia on yrittää välttää ennakkoluuloihin perustuvaa lokerointia, mihin en ainakaan itse aina kykene, varsinkaan silloin kun kokemus osoittaa toisin.
V-J: ” mitä uutuuteen tulee, en ole sellaista väittänyt ajavani ja itse asiassa koko ajatus jatkuvasta eteenpäin menosta onminulle inhottava: miksi pitäisi mennä tai väittää menevänsä uusliberaalisti aina uuteen, kun juuri mainitsemissasi konteksteissa on osin onnistuttu siinä, minkä ajattelen merkittäväksi?”
Tästä olemme tasan samaa mieltä, uudistaminen on tarpeen vain kun se tapahtuu (puoli)vahingossa, pakonomainen tarve uudistaa on turhaa, tarpeetonta ja tuhoon tuomittua.
V-J: “Politikointihan ei mielestäni ole mahdotonta, päinvastoin tarpeellista: poliittinen taide on mahdotonta perustelemassani muodossa; yhteiskunnallinen, poliittisesti vaikuttava taide puolestaan ei.”
Ja minä tarkoitan politikoinnilla… tätä on nyt vähän hankala selittää, sillä puhumme ilmeisesti eri kieltä… Minä aina taideteosta katsellessani, kuunnellessani tai lukiessani yritän selvittää millainen poliittinen agenda sillä on ja onko sen taustalla poliittisen ideologian saarnaaminen. Minä koen taiteen oletusarvoisesti poliittisena vaikutusvälineenä, ehkä tämä juontaa juurensa siitä että olen kasvanut 1970-luvulla taistolaisten taiteilijoiden ja opiskelijoiden piirittämässä ympäristössä.
V-J: “Taide ei toki ole mitään suurta, tosin se on laadullisesti erilainen maailma verrattuna vaikka koirakennelliin tai valtiopäiviin, mutta ilman hierarkioita.”
Minun ideaalimaailmani olisi tasa-arvoinen ja vailla hierarkioita, jos taidemaailma todellakin olisi tuollainen ei mikään saisi minua sieltä pois. Mutta se ei kokemukseni mukaan tuollainen ole, se on tasan yhtä hierarkkinen ja poliittinen kuin muukin yhteiskunta, kokemukseni tosin ovat pääosin ulkomailta, mutta tuskin taidepiirit kovin erilaisia täälläkään ovat.
V-J: “Runouden aukenemisen vaatimus taas tulee kirjallisuuteen ulkoa, yhteiskunnasta joka vaatii, että kaikki asiat lohkotaan valmiiksi; miksi runo pitäisi “ratkaista” kokonaan?”
Minunkaan mielestäni ei runoa pidä ratkaista kokonaan, kuten Tero Hannulan blogissa (http://terohannula.com/?p=51) sanoin: Aina kun näen kuinka jokin runo makaa aukirevittynä ruumishuoneen pöydällä vielä verta valuen minulle tulee mieleeni: Lepää rauhassa.
Minulle hyvä runous sisältää tietynlaista mystiikkaa; sitä ei pysty ratkaisemaan kokonaan.
Minusta tuntuu, että näkemyksemme eivät loppuen lopuksi ole niin kovinkaan kaukana toisistaan, sinä vain käytit esseessäsi kieltä jonka koin poleemiseksi ja ylimieliseksi, joten ärsyynnyin ja nakutin vastineen blogiini.
Muuten, oletko kokeillut kirjoittaa pelkästään viihteellistä tekstiä, esim. iskelmäsanoituksia? Tehdessäni niitä olen oppinut kunnioittamaan iskelmäsanoittajia, vaatii taitoa tehdä yksikertainenkin sanoitus jonka on sovittava säveleen (On aina helpompaa muuttaa sanoitusta kuin sanoa säveltäjälle hänen säveltäneen ihan päin honkia), ja oltava tarpeeksi tarttuva että ihmiset jaksavat kuunnella.
Pari englanninkielistä yritelmääni löytyy tuolta: The Diotic http://tinyurl.com/dt9pr ja yksi suomeksi tuolta: http://tinyurl.com/2sap5s (Pakkohan se on omassa blogissa mainostaa)
Work in Progress » Blog Archive » munatonta kuin pissisten vittu (15 minutes for jk) sanoi
[...] (taitaa jäädä tekemättä) joku Johannes Knektman lähettää minulle sähköpostia ja linkin. Lisään perään Alli Kantolan kritiikin linkin Kiiltomadosta ja Pertti Lassilan Hesarista. – [...]