Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Jälleen intohimoinen lukija puhuu kirjallisuudesta, tällä kertaa runoudesta ja pakinasta, ja soppaan sekoittuu myöskin stand-up komiikka.

Suhteeni runouteen

Grafomani blogissa Terhi Rannela esittää kaksi kysymystä sisältävän kysymyksen:
Mikä on Sinun suhteesi runouteen ja minkä runokirjan luit viimeksi?

Jotta voisin vastata kysymykseen on minun mentävä ajassa taaksepäin lapsuuteeni.

Minä olen aina rakastanut kieltä, sanoja ja sanaleikkejä, teini-ikäisenä pakotin isäni ostamaan minulle tietosana-, ja sanakirjoja, joita sitten lueskelin löytääkseni sanoja ja termejä joilla saatoin ällistyttää ja mikä tärkeintä; nolata opettajiani.

Tämä ihastus sanoihin ja sanaleikkeihin juontaa juurensa lapsuuteeni. Kuten niin monet ikäpolveni maalta kaupunkeihin muuttaneiden vanhempien lapset vietin minäkin lapsuuteni kesät serkkujeni kanssa isovanhempieni luona maalla. Ja minulle oli siunaantunut isoisä joka rakasti oppimista, mutta jonka koulutus oli jäänyt vain muutamaan luokkaan kiertokoulussa (Kyllä, isoisäni oli niin vanha että hän oli käynyt kiertokoulua, ja mikä vanhojen aikojen ja tapojen sampo hän minulle olikaan!) , mutta myöhemmin silkasta palavasta tiedonhalusta hän opiskeli ja pänttäsi hulluna kaikenlaista, itse asiassa lukiessani Jack Londonin Martin Edeniä näin Martinissa Pappani, Papalla tosin ei opiskelussaan ollut mitään päämäärää, matka itsessään oli hänelle päämäärä.

Jok’tappauksessa, viettäessäni kesiä Saimaan rannalla kulkivat illat aina samaa rataa, tuvassa Pappani kertoi ensin tarinan (Hänellä riitti paljonkin tarinoita viinansalakuljetuksesta, vankilasta ja Venäjän reissuistaan) ja sen jälkeen leikimme sananparsilla, mitä härskimipä sanaleikkejä Pappani meiltä lapsilta kuuli sitä hauskempaa hänellä oli ja me halusimme naurattaa häntä, joten välillä puhe meni niin härskiksi että Mammani käski meidät nukkumaan ja epäilemättä mentyämme torui Pappaa kovasanaisesti.

Ja mitä tällä on tekemistä runouden kanssa?

Minä siis opin Papaltani jo hyvin pienenä lapsena mitä kielikuvat ovat ja että sanat ovat monimerkityksisiä. Mutta ehken koskaan olisi tutustunut runouteen ilman seuraavaa kohtausta.

Joskus 70-luvun puolessa välissä olin isäni mukana töissä, ja jossain ravintolassa minut istutettiin tuoliin syömään jäätelöä (Iso jätskiannos jossa oli strösseliä ja suklaakastiketta, minua ei olisi sen annoksen äärestä saanut poistumaan edes ylitseni kirmaavat villihevoset, sen verran harvinaisia minulle moiset herkut olivat) ja isä lähti jonnekin. Syödessäni jätskiä paikalle pölähti juuri sellainen pultsari, joista minua, kallion kakaraa, oli varoiteltu, hänen partansa ja hiuksensa olivat sekaisin ja valkoinen villapaita repsotti oudosti, hän oli pikkupoikaa pelottava näky. Vetäydyin penkillä mahdollisimman pieneksi, otin jätskiannokseni syliini ja yritin syödä jätskiä niin ettei hän huomaisi minua. Pultsari kävi istumaan ja kaikki kohtelivat häntä kunnioittavasti.

Olin erittäin vaikuttunut siitä kunnioituksen määrästä mikä isäni työkavereilta tälle hullun näköiselle miehelle annettiin, häntä kuunneltiin hiljaa. Mitä seuraavaksi tapahtui en tiedä, sillä isä tuli hakemaan minut pois, kunhan ensin olin saanutjätskini syödyksi. Autossa kysyin kuka mies oli. “Se on vaan yks kirjailija” Isä vastasi ja lopulta kyselytulvaani kyllästyneenä hän kotona antoi kyseisen miehen kirjan luettavakseni. En ymmärtänyt kirjasta yhtikäs mitään, paitsi että lintu sanoi KTO KOVO KTO KOVO ja se KTO KOVO KTO KOVO oli jonkinlainen ase. Myöhemmin äitini kertoi niiden olevan runoja ja äiti antoi minulle päällisin puolin helpommin ymmärrettäviä kirjoja, esim. Tove Janssonia ja Eino Leinoa ja samoihin aikohin aloin kirjoitella omia runojakin (Sitä ovatko runoni hyviä vai huonoja en tiedä, eikä se minua kiinnostakaan, kirjoitan niitä koska minun on pakko. Ja julkaisuksi minulle riittää blogi ja se että runojani lukee viitisenkymmentä ihmistä, joista osa on jopa kehunut niitä, on vain plussaa).

Joten ensimmäinen kohtaamiseni runoilijan kanssa teki minuun suuren vaikutuksen. Pidin siis jo lapsena runoilijoita makeina ja kovina jätkinä (Vasta paljon myöhemmin tajutessani Tove Janssonin sukupuolen ja luettuani Edith Södegrania ymmärsin että naisetkin kirjoittavat runoja) ja teini-ikään tultuani olin lukenut kymmeniä runokirjoja, ja muiden halutessa rocktähdiksi ja pitäessä runoja nössöinä halusin minäkin rocktähdeksi, mutta halusin myöskin runoilijaksi, joten se olin minä joka kirjoitti biisien sanat.

Myöhemminkin, viinan ja huumeiden huuruisella 80-luvullani, lueskelin runokirjoja joita varastelin kirjakaupoista. Mutta tultuani isäksi ja raitistuttuani 90-luvulla oli minulla pitkä aika jolloin en lukenut enkä kirjoittanut runoja, mikä johtui siitä että erehdyin hetken aikaa opiskelemaan kirjallisuutta. Vain hetken. Vain pintaa raapaisten. Ja se pintaraapaisu vei minulta ilon runoudesta pitkäksi ajaksi, kesti kauan ennen kuin pääsin eroon opetetusta ja kykenin jälleen palaamaan runouden pariin. Ja sillä välin oli framille kävellyt uusia tapoja tehdä runoutta ja vanha suola janotti jälleen.

Minun tämän hetkinen suhteeni runouteen?

- Intohimoinen.

Riittääkö tuo vastaukseksi?

Viimeeksi lukemani runokirja oli Solja Kravun Minä tarvitsen bussikuskia.

Pakina kuolee pystyyn

Katselin T-Klubia jossa keskusteltiin kolumneista ja vasta aivan lopussa päästiin asiaan joka minulle juolahti mieleen heidän keskustelunsa alussa:

Mihin pakinat ovat kadonneet?

En yhtään ihmettele että stand-up on viime vuosina Suomessakin nostanut päätään, pakinan pystyyn kuoleminen on jättänyt ison aukon. Ja tuota aukkoa täyttämään on noussut Stand-up, (Ohimennen sanoen täytyy korjata tuo wikipedia artikkeli, Stand-upissa ei kerrota vitsejä) monastihan stand-up on eräänlaista esitettyä pakinaa ja tällä hetkellä Suomessa esitettävää stand-upia voisi kutsua pakinamuotoiseksi. Ikävä kyllä en vielä ole nähnyt kenenkään Suomessa esiintyvän koomikon hyppäävän taiteensa rajojen ulkopuolelle, huolimatta siitä että stand-upissahan olisi mahdollisuuksia vaikka mihin.

Palatakseni pakinaan; entisaikaan pakinoita oli vähän joka lehdessä, mutta nykyisin niitä näkee hyvin harvoin. On kuin jossain vaiheessa olisi päätetty, että nyt on pidettävä vakavaa naamaa. Kolumnisteja on joka lähtöön, mutta rehellistä pakinaa näkee hyvin harvoin. Osa kolumnisteista kylläkin kirjoittaa ironian, parodian ja sarkasmin sävyttämiä hauskoja tekstejä, mutta sitä kielellistä ilottelua mikä pakinoissa rehotti ei enää näy juuri missään. Jäljelle jääneet dinosauruksetkin ovat pääosin aloittaneet uransa 60-70-luvuilla, kuten vanha hyvä konjakki Bisquit.

Mistä löytyisi uuden ajan Ollit?

Kertokaa minulle äkkiä vaikkapa blogi jossa on Ollin kaltaista kielellistä ilakointia. Lehti ei käy, luen jo sitä, eikä se oikeastaan ole sitä mitä etsin.