Olen lukenut Ville-Juhani Sutisen Tuli & Savu lehdessä julkaistun esseen Taide, muoto, yhteiskunta ja säkeen vaikuttamisen mahdollisuus — Theodor Adoronon ajatuksille perustuva tarkastelu runouden mahdollisuudesta pelastaa maailma. Nyt sattuu oleen niin etten mä saa sisäistettyy Sutisen viisait ajatuksii, mut hei ehk m’oon vaan niin stupido etten mä bonjaa niit.
Joten ajattelin ihan tyhmyyttäni kirjoittaa eräänlaisen vastineen Ville-Juhani Sutiselle.
Eräänlaisen, sillä en jaksa miettiä mitä sanon, enkä pakerra tätä tekstiä päiviä, tai viikkoja (Minun pitäisi saada maanantaiksi aikaiseksi esitelmä DVB-H:sta ja en ole tehnyt tikkua ristiin sen kanssa ja tämän kirjoittaminen on…pakoa todellisuudesta 
) , kuten tekisin mikäli kyse olisi oikeasta, julkaistavasta vastineesta, vaan kirjoitan ajatukseni ulos sitä mukaa kun ne tulevat, käyn siis jonkinlaista kapakkakeskustelu Sutisen, jota en ole tavannut ja josta en ole aiemmin edes kuullut, esseen kanssa. Jaan tämän moneen osaan johtuen siitä että tämä näppikseltä näytölle ilman sen suurempaa editointia (Korjailen pahimmat kirjoitusvirheet yms.) tapa kirjoittaa aiheuttaa sen, että tästä on jo nyt muodostunut viisi A4 liuskallista tekstiä ykkösrivivälillä.
Minä voin tehdä tyhmiä oletuksia tai kysymyksiä, sillä minun ei tarvitse miettiä sanojani tai tekstin muotoa, minulla kun ei ole mitään menetettävää, minua ei arvosteta ajattelijana — eipä sikäli en tiedä arvostetaanko Sutistakaan –, runoilijana, tai ylipäätänsä minkäänlaisena kulttuuripersoonana.
Eli tästä tulee valitettavan pitkä, toivottavasti edes itse jaksan joskus lukea tämän.
Sutinen on onnistunut ainakin yhdeltä ossin: Vaatii taitoa kirjoittaa tylsästä aiheesta tylsiä lähteitä käyttäen meikäläisen ylivilkkaan keskittymishäiriöisen kakaran mielestä semi-mielenkiintoinen essee, two thumbs up for Sutinen, jos tälläinen rahvaanomainen populaarikulttuurillinen vierassanonta sallitaan.
Osa 1: Taidekulttuuria, viihdettä ja paskaa
Sutisen sinällään ansiokas essee (Mikä tahansa jossa mainitaan suolistosta ulostautuva paska on oletusarvoisesti ansiokas) paljastaa asetelmansa jo ensimmäisen kappaleen aikana. Kirjoittaja näyttäisi jo alustuksessaan paljastavan että hän (Ja muut taidekulttuurin edustajat) on muiden, tuon tylsän ja pankkilainoihin kahlehditun tuulipukukansan joka pitää elähtäneitä karaokelaulajia artisteina — jonka tuulipukukansan itseironian laatua ja määrää monet taidekulttuurin edustajat eivät huomaa tai kykene ymmärtämään –, yläpuolella ja hänen tehtävänään on sivistää kansaa, ilmeisesti hän kokee itsensä jonkinlaiseksi Tulenkantajien jälkeläiseksi; kansankulttuurista, eli viihteestä on päästävä eroon ja on sivistyttävä taidekulttuurin tasolle. Ei niinkään pieni missio.
Sutinen jatkaa taidekulttuurin tehtävien luettelolla:
1) istuttaa ihmisiin tiedonjanon, kriittisen oman ajattelun ja kyseenalaistamisen siemen.
Olen tuosta samaa mieltä Sutisen kanssa, tuo todellakin on tärkein osa taiteen tehtävästä.
Mutta mielestäni tuo ei ole vain taidekulttuurin tehtävä, sama tehtävä parhaimmillaan on myöskin viihteellä. Ajatellaanpa vaikkapa Juice Leskistä. Hän, jos kuka oli tuote, brändi, ja julkaisi hyvinkin tuotteistettua taidetta. Mutta kerätessään markkoja ja euroja taskuunsa hän samaan aikaan istutti satoihin tuhansiin mieliin — tämän blogin auteur mukaan luettuna — uusia ajatuksia ja kriittisen suhtautumisen ylhäältä annettuihin (elämän)malleihin. Todennäköisesti tuo elähtänyt viihdetaiteilija ajoi Sutisen esseen ensimmäisen pykälän asiaa enemmän kuin muutama tusina taidekulttuuripiirien hyväksymiä runoilijoita — Saarikoski ja Melleri, mikäli taidepiirit heidät nyt hyväksyykään, mukaanlukien — ja laitetaan kaupan päälle toinen mokoma kuvataiteilijoita. Juiceen palaan myöhemminkin, sillä hän on minulle hyvin läheinen, vaikken pahemmin hänen musiikistaan pidäkään, sillä 70-luvulla ei ollut keskiluokkaisen pikkupojan näköpiirissä toisinajattelijoita ennen Juicea.
“Tämän lisäksi kulttuurin tulisi myöskin 2) hoitaa tätä projektia, eli tarjota jatkuvasti uusia mahdollisuuksia tarkistaa mihin suuntaan tiedostaminen ja ajattelu on lähtenyt, tai ainakin hoivata, eli pitää yllä tiettyä laadullisen sivistyksen tasoa yhteiskunnassa, joka tekee kaikesta tuotetta, sivistyksestä miljoonatietovisailua;”
Tämä kohta on ongelmallisempi, se vaikuttaisi olettavan että on jokin suunta mihin kulttuuri ja yhteiskunta kulkevat, mikä on väärä oletus, kulttuuri ja yhteiskunta poukkoilevat päättömänä kanana sinne tänne, niitä voi potkia haluamaansa suuntaan, mutta se auttaa vain hetkeksi ja kohta ollaan jälleen menossa aivan muuanne. On järkevämpää keskittyä yhteiskunnan yksittäisiin epäkohtiin, tarkastella ja kritisoida niitä.
Mikäli oletamme että “projektin” suunnan tarkistaminen on mitenkään mahdollista, mikä tietenkin riippuu siitä tarkoittaako tarkistaminen oikaisua oikeaan suuntaan vaiko vain sivusta tarkkailua, suunnan tarkistamista, ja todennäköisesti Sutinen tarkoittaa ensiksi mainittua, mikä on jo lähtökohtaisesti väärä ajatusmalli. Taiteen tehtävä ei ole luotsata yhteiskuntaa, vaan vain kommentoida ja arvostella sitä, ja tämän kritisoinnin kautta pyrkiä muuttamaan laivan suuntaa (Oikeastaan koomikot tekevät tuon huomattavasti muita taiteilijoita paremmin, he kun kritisoinnin lisäksi asettavat vallitsevat ajatusmallit naurunalaisiksi), mikäli taide haluaa luotsata yhteiskuntaa on se sairastunut 70-lukulaiseen taistolaiseen megalomaniaan.
Mutta olettakaamme että suunta, ja tulevaisuuden reitti on tarkistettu ja merkattu merikarttaan. Seuraavaksi on pidettävä suunniteltua reittiä, eli sivistyksen laadun tasoa, yllä, ei mikään pieni tehtävä myrskyisällä yhteiskunnallisella ja kulttuurisella merellä kokeneellekaan kipparille, taiteellisen vapauden sokaisemille ja järjestelykyvyttömille taiteilijoille (Olen ollut niin useasti tekemisissä taiteilijoiden kanssa, vieläpä niin että olen ollut heidän “alaisenaan” — joka itse täysin epäjärjestelmällisenä ihmisenä on lopulta aina päätynyt järjestämään asioita joita taiteilijat eivät saa hoidettua, tästä syystä olenkin päättänyt etten enää osallistu taideprojekteihin, en jaksa toimia työnjohtajana jota kaikki haukkuvat — että tiedän mistä puhun) moinen on sula mahdottomuus.
Kakkoskohta, ainakin sellaisena kuin minä sen käsitän, on siis lähtökohtaisesti toteuttamiskelvoton ajatus. Ainoa miten kakkoskohta olisi toteuttamiskelpoinen olisi kommentoinnin ja kritisoinnin vaikutuksella tapahtuva vaikuttaminen, mutta kuten sekä Sutinen, että minä toteamme Sutisen ensimmäisessä teesissä, niin sehän onkin taiteen tehtävä ylipäätään.
“sekä edelleen 3) vartioida, että ’sivistyksestä’ ja ‘kulttuurista’ ei aleta puhua sellaisissa yhteyksissä, joissa nämä käsitteeet menettävät täysin merkityksensä ja niistä tulee itsensä irvikuvia, saatanan sanakirjan hakutermejä.”
Tästä ei oikeastaan kannattaisi puhuakaan, sillä se on kulttuurin osalta jo myöhäistä, unohtakaamme kulttuuri ja keskittykäämme hengenviljelykseen, joka sanana on suomalaisempi, maanläheisempi ja vielä puhtoinen kuin lastenlorun vastapesty selkä. Antaa taiteilijoille ah, niin rakkaan kulttuurin siirtyä Klaude Kopterien ja Juhani Tammisten käyttöön, siirtykäätte te viisaat, maailmaa parantavat taiteilijat hengenviljelyyn.
Ja mitä helvettiä se sellainen kulttuuri ja sivistys on, joka ei kestä peiliä, irvikuviaan?
Moisen heppoisen rakennelman sietääkin murtua paineen alla ja muuttua merkityksettömäksi! Kestävälle pohjalle rakennettua hengenviljelystä ja sivistystä ei saata kumoon mitkään puheet, soraäänet, tai pienet irvikuvatukset. Päin vastoin, ne vahvistavat sitä.
Minä olen pohjimmiltani yhä edelleen anarkisti, vaikka eletty elämä onkin viilannut terävimmät kulmat anarkismistani pois, ja mielestäni ilman kaaosta ja repimista ei synny uutta, siksipä pidän jonkin pakkomielteenomaista suojelua — oli kyse sitten sanoista kulttuuri ja sivistys, tai niiden takaa löytyvistä asioista — ja vartiointia tarpeettomana ja usein jopa tuhoisana. Nuorempana kutsuin itseäni neoistiksi, nykyisin minua voisi kutsua opportunistiseksi uusneoistiksi (Myöhemmin selviää miksi löin itseeni nuo leimat, vaikka normaalisti inhoan ihmisten luokittelua ja itseni luokittelua kaikkein vähiten)
Ohimennen sanoen “oikeassa” Ambrose Biercen Saatanan sanakirjassa ei ole sen enempää kulttuuri, kuin sivistys sanaakaan selitetty, mikä kertoo paljon Biercen viisaudesta olla sekaantumatta toisarvoisiin seikkoihin. Mutta Taistelu sanan kohdalta löytyy selitys, jonka nämä taistelevat taiteilijatkin voinevat allekirjoittaa: “BATTLE, n. A method of untying with the teeth of a political knot that would not yield to the tongue.”
Sutinen erottelee populaarikulttuurin ja viihteen toisistaan, hänen mukaansa populaarikulttuuri saattaa sisältää taiteellisia arvoja, mutta viihde taas on aina status quota (Hei huomaattex? Mäki osaan hianoi sanoi niinku irvokas…eiku banaani) ylläpitävä.
Itse en erottele noita kahta toisistaan, ne kummatkin ovat viihdettä (Itse asiassa taidekulttuurikin on minulle viihdettä, ja lokeroin sen sitä tiukemmin viihteeksi mitä vähemmän se tuohon lokeroon haluaa asettua, ja mitä banaalimpaa — eli vallitsevan esteettisyyskäsityksen vastaista — se on (vittuilua se on pienikin vittuilu)), ja viihteen tehtävänä on viihdyttää, mikä ei todellakaan tarkoita etteikö viihde voisi olla yhteiskuntakriittistä.
Sitä paitsi viihde luo tilan jossa aivot voi nollata ilman viinaa, suosittelen punaviinirunoilijoitakin kokeilemaan, Rambo II:sen katsominen on turruttavaa ja aivoja nollaavaa, sellaisenaan vapauttavaa, mutta älkää erehtykö katsomaan Rambo ykköstä, sen kun voi käsittää sisältävän yhteiskuntakriittisiä elementtejä…
En ylipäätään ymmärrä miksi erilaiset luovat ihmiset tulisi erottaa toisistaan ja tunkea omiin lokeroihinsa?
Itse asiassa esimerkiksi Juhani Palmu on paljon parempi yhteiskuntakriitikkona kuin useimmat muista kuvataiteilijoista; hänhän osoittaa kuinka banaalissa yhteiskunnassa elämme, kitch rules!
Mistä tulikin mieleeni, etten ymmärrä miksi Sutinen vetää viihdetaiteilijoiden ulkonäön mukaan: “Käsitettä ‘artisti’ on alettu käyttää pälivkaljuisten karaokekuninkaitten ja elähtäneiden suomiviihteen konkareiden yhteydessä” Tuo on typerä, lapsellinen, idioottimainen, imbesilli, ja suunnattoman ylimielinen lause 27 vuotiaan kakarankin suusta kuultuna (En yleensä pidä 27 kesäisiä kakaroina, mutta nyt halusin mennä henkilökohtaiselle tasolle).
Olemme jo aiemmin saaneet nähdä kuinka mielenkiintoista taidetta syntyy kun naitamme “korkea”taiteen ja viihdetaiteen toistensa kanssa.
Älkää lokeroiko toisianne, vaan naikaa keskenänne ja katsokaa millainen äpärälapsi syntyy.
Muuten, suuresti kunnioittamani taiteilija Martti “Huuhaa” Innanen teki sen ainoan oikean ratkaisun (Tosin tuohon aikaan, 1953, ei kai muutakaan mahdollisuutta ollut); koska hän ei elänyt taiteellaan hän meni päivätöihin ja teki taidettaan vapaa-aikanaan, sillä mikäli nuolet yhteiskunnan lattialta sen pudottamia murusia, ei yhteiskunnan kurssin muuttaminen (ja vallankumous — kuuluuko anarkistit kuuntelen?) onnistu, sillä on ainakin yksi osa-alue jonka haluat säilyttää, ja siitä on helppo lipsua muunkin säilyttämiseen.
“Kulttuuripiirin leikkikehässä asioita ja tuotteita kulutetaan, sulatetaan kuin ravintoa suolisotssa ja lasketaan paskana ulos organismista, kun egoa hyödyttävät tai vaihtoarvolliset piirteet on poimittu talteen. Jos taide antaa tehdä itsestään kauppatavaran, siitä tulee välttämättä osa järjestelmän suolistotoimintaa.”
CLAP CLAP CLAP *Taputtaa karvaisia käsiään, hakaten innostuneena jalkojaan lattiaan*
Mikä tahansa paranee huomattavasti kun se kekseliäästi liitetään suolistotoimintoihin ja paskaan! Mutta Sutinen unohti pierun, tuon kaikkein viihdyttävimmän suolistotoiminnon. Hänhän sanoo hivenen myöhemmin populaarikulttuurin eroavan viihteestä sikäli, että sillä saattaa olla taiteellisia arvoja, josko populaarikulttuuri onkin se pieru? Joka ei ole niin pahaa paskaa kuin paska itsessään, mutta kuitenkin vielä paskalta haisevaa. Niin sen täytyy olla…populaarikulttuuri, tuo aikamme pieru.
Sutisen mukaan viihde on poliittista koska se uusintaa vallitsevia ajatusrakennelmia. Mutta onko asia noin yksinkertainen? Komiikka on viihdettä parhaimmillaan ja viihdettä sen teollisimmassa ja tuotetummassa mielessä, ja silti komiikka onnistuu olemaan anarkistista, absurdia, ajatuksia herättävää ja joskus jopa yhteiskunnan perusteita ravistelevaa. Voidaan tietenkin sanoa ettei moinen kommikka enää olekaan viihdettä vaan taidetta (Vrt. Monty Python & heidän suosionsa taideväen keskuudessakin), ja sitähän se onkin, kuka tahansa joka on yrittänyt naurattaa isoa ihmisjoukkoa ymmärtää komiikan vaatimat “taiteellisen vapauden”, ja tämän ymmärtävät myöskin tv-tuottajat ja he yleensä antavat koomikoille näiden ikiaikaisen vapauden mätkiä kuningasta niin lujaa kuin voivat.
Mutta totta kyllä, viihde on pääosin tarkoitettu vain viihdyttämään ja sellaisenaan se on omiaan vallitsevien olojen ylläpitämiseen.
Mutta kuka haluaa aina ajatella?
Kuka haluaa jatkuvasti olla kriittinen ja kapinallinen?
En ainakaan minä, mutta toisaalta elämäni on ollut niin täynnä todellisia ongelmia ja ajatuksen aiheita ettei minulla ole ollut aikaa mietiskellä liikaa ontologisia ja metafyysisiä asioita, kuten joillain apurahataiteilijoilla on ollut. Minä tosin itsekin kuulun apurahataiteilijoihin, sillä olen saanut (taide)apurahaa ja aion hakea vastakin, sillä minulla on ideoita, mutta raha puuttuu, ja kuten sanoin, en enää lähde taiteilijoiden (yhtä lukuunottamatta, mutta hän onkin järkimies), kelkkaan vaikka he saisivatkin rahoituksen järjestettyä.
“Taidetta puolestaan voidaan kaupitella, mutta sen tekemiseen ei liity huoratalous, korkeintaan kurtisaanin etäinen seurallisuus. Taide voidaan naamioida myöhemmin kaupalliseksi, mutta naamioinnin ei tarvitse vaikuttaa taiteen tekemiseen.”
Hänpä on keksinyt kätevän tekosyyn oman taiteensa (runous) kaupallistamiselle ja myymiselle (huoraamiselle), mikäli hänen taiteensa, alkaa yht’äkkisesti myydä kuin Kotro konsanaan.
Jatkan tätä seuraavassa postauksessa, ja kunhan olen nakuttanut koko tekstin valmiiksi teen tästä PDF:n.
Jatkuu seuraavassa osassa…
Teaseri: Koska olen pyörinyt sekä anarkisti/underground, että taidepiireissä olen huomannut että ne ovat täysin samanlaisia, sisäänpäinlämpiviä, ulkopuolisia halveksuvia yhteisöjä. Sinällään on mielenkiintoista että vastakulttuuri uskoo vastustavansa pömpöösiä kulttuuria, ja myöskin kulttuuripiirit uskovat vastustavansa samaa pömpöösiä kulttuuria, mutta koska nämä kummatkin uskovat — ja kyse on pohjimmiltaan järkeen perustamaton uskonto — olevansa ainoalla oikealla, oikeamielisellä™ asialla eivät he koskaan kykene todelliseen yhteistyöhön, joten valtaapitävät voivat huokaista helpotuksesta.
Tuo auteur on insaidtsoukki jota en lähde selittelemään sen enempää. Se ei liity “oikeaan” auteur käsitteeseen.
Hengenviljelys: Ville-Juhani Sutisen esseen alusta kopsattua:
“Kulttuuri:
lat. cultus, viljelyä tarkoittava sana, johon myöhemmin artikuloituivat mukaan hoitamiseen ja vartiointiin viittaavat merkitykset. 1500-luvulla kulttuurin käsite sai sivistämisen ja koulutuksen kautta vaikuttamisen merkitykset; vasta 1800-luvulla muodostui taidekulttuurin käsite.”
Ja tuosta juolahti mieleeni tuo Hengenviljelys, joka löytyy myöskin jostain sanakirjstani kulttuurin kohdalta, joten mikään uusi termi se ei ole.
