Kävin toissapäivänä syömässä tutun psykologin kanssa, ja samassa pöydässä istui puheista päätellen psykologian opiskelija, jolla oli hirvittävästi sanottavaa. Lopulta tuttavani sanoi hänelle:”Kaikki ihmiset kuvittelevat tietävänsä mitä psykologia on, psykanopiskelijat kuvittelevat tietävänsä kaiken ja ne jotka eivät kuvittele tietävänsä mitään ovat psykologeja” Ja koska tuon mukaan minä olen Psykologi — en todellakaan kuvittele tietäväni mitään psykologiasta — on aiheellista kirjoittaa psykologiaa sivuavasta aiheesta.
Olen joutunut lähes koko elämäni ajan olemaan tekemisissä sekä psykiatrien, että psykologien kanssa (Ja lukuunottamatta koulupsykiatrilla viettämääni viittä vuotta, josta oli se hyöty, että opin salaamaan tunteeni ja sain virallisen syyn lintsata tunneilta, en itse ole ollut “hoidossa”, olen ollut vain sivustatarkkailija ja psykologien sukulainen) ja ao. huomiot kumpuavat tuntemieni psykologien ja psykiatrien teoista ja tekemättä jättämisistä, eivät psykologian kirjoista tai opinnoista. Tosin olen vaimoni opiskeluista johtuen lueskellut joitain kehityspsykologian oppikirjoja.
Jutun loppupuolelta löytyy kurkistus lapsuuden kokemuksiini terapiasta, mutta IMHO tuolla on valaisevampi kuvaus minusta lapsena: Sotilaskyyhky
Minä en pätkääkään kunnioita psykologiaa tai psykiatriaa, oikeastaan voisi sanoa että inhoan niitä. Inhoni sitä tieteenalaa kohtaan — tai oikeammin sen edustajia, psykologia itsessään on mielenkiintoinen aihe — juontaa juurensa lapsuudestani… (Hee-eelllo-oo Freud
Mutta siitä myöhemmin.
Kunhan saan kirjoitettua ajatukseni psykologiasta edes lähes ymmärrettävään muotoon julkaisen sen, mutta tällä kertaa keskityn psykoterapiaan.
Mietteitä terapiasta
Perusongelmana psykologiassa ja psykoterapiassa — ja oikeastaan kaikessa joka alkaa psyk(o)-sanalla — on se, että psykologeilla ja psykiatreilla ei tunnu olevan kykyä kohdata potilasta ihmisenä, vaan he sortuvat tulkitsemaan potilasta oman kokemusperänsä ja koulutuksensa kautta, tai, mikä pahempaa, he saattavat ajatella että potilaassa täytyy olla vikaa kun hän kerran on tullut/hänet on tuotu hoitoon.
Terapeutin ongelmana on siis se kuinka kohdata potilas hänen kanssaan tasa-arvoisena ihmisenä, ja mikä tärkeintä; sisäistää hänen maailmansa ja siitä huolimatta onnistua hänen hoidossaan ja siinä sivussa yrittää itse pysytellä järjissään. Moinen on suunnattomasti vaadittu, jo se että näiden kahden ihmisen kohtaaminen on terapeutille työtä luo molemmille osapuolille kohtaamiseen omat odotuksensa, minkä lisäksi toisen ihmisen asemaan asettuminen on erittäin hankalaa, työlästä ja mahdollisesti jopa mahdotontakin, varsinkin jos toisen persoona ja maailmankuva ovat niin paljon Terapeutin omista eroavia että Terapeutti käsittää potilaan mieleltään sairaana — mitä tämä ei välttämättä ole¹. Mikäli potilas on vaikkapa skitsofreenikko on terapeutin käytännössä mahdotonta ymmärtää potilaan maailmaa, se on jo lähtökohtaisesti niin kaukana Terapeutin kokemusmaailmasta, että terapian jatkaminen saattaa olla täysin turhaa, jollei Terapeutin akateemista mielenkiintoa lasketa mukaan.
En yhtään ihmettele että terapeutit helposti eriyttävät itsensä koko prosessista ja kasvattavat vianhaku-, ja -ratkaisumalleja, samanlaisia malleja joita itse päivittäin teen ITC-asiantuntijan työssäni. Ero välillämme onkin siinä, että minä käsittelen elottomia tietokoneita, -kantoja ja -verkkoja, terapeutit ihmisiä, ja ei voi liikaa korostaa sitä että jokainen ihminen on erilainen. Samoista tapahtumista eri ihmisille ei seuraa samanlaisia, tai edes samankaltaisia asioita, mikä toiselle on traumaattinen tapahtuma on toiselle kasvattava, kolmannelle huvittava, neljännelle yks’hailee jne.
Ihminen ei siis ole kone jonka ongelmat voitaisiin ratkaista vianhakumalleilla. Mutta psykiatria/psykologia tuntuu silti lähtevän siitä oletuksesta että on olemassa joukko ratoja joilla ihmisen mieli ja minuus kulkevat kuin kiskoilla, ja kun potilaan todellisuus ei pelaakaan samaa peliä kuin mihin psykiatrin mallit on luotu, niin psykiatrit, sen sijaan että muuttaisivat mallejaan, härkäpäisesti tuntuvat pitävän kiinni omasta todellisuuskäsityksestään jopa siinä määrin, että muokkaavat todellisuutta omien käsitystensä mukaisiksi — eli tekevät diagnoosin hyvin huteralta pohjalta — mistä johtuen jossain mielessä monet terapeutit saattavat olla ainakin hetkittäin kauempana todellisesta maailmasta kuin jotkut psykootikot.
On myöskin huomattava, että ilmeisesti terapeutitkin ovat omaksuneet länsimaalaisen kulttuurin, käsittääkseni kristinuskosta periytyvän, tavan eriyttää ruumis ja sielu toisistaan, huolimatta siitä että ihminen on, tai hänen ainakin kuuluisi olla, ruumissaan kotonaan, mielineen kaikkineen. Mutta, ja tämä on tärkeä mutta, jos aletaan ottaa huomioon ihminen kokonaisuutena lipsahdetaan hyvin helposti New age häröilyn puolelle mikä on haitallista kaikille osapuolille. Eli Psykoterapeutti luistelee hyvin liukkaalla veitsenterällä, en pahemmin kadehdi sitä työtä.
Tunsin ihmisen jonka mielentervysongelmaa hoidettiin — ainakin mikäli uskomme häntä ja miksi emme uskoisi? — pelkästään mielen osalta, mitä hän itse piti hienona asiana, lääkärithän olivat käsittäneet hänen maailmankuvansa, mikä taas hänen mielestään todisti hänen vääristyneet käsitykset itsestään oikeiksi. Ongelma hänen kohdallaan oli, näin maallikon näkökulmasta katsottuna, kuitenkin se, että hän eriytti ruumiinsa ja minuutensa kahdeksi erilliseksi olennoksi. Enkä nyt tarkoita selvää ruumiinkuvan vääristymää kuten syömishäiriötä, vaan tapausta jossa hän todellakin käsitti ruumiinsa olevan riippakivi jota ilman hänen mielensä toimisi paremmin, itse asiassa hän sanoi, että ilman ruumista hän olisi “Lähempänä Jumalaa”, lopulta hän sitten turvautuikin itsemurhaan (Sivusin hänen tapaustaan tuolla: Psykiatrisen hoidon lyheneminen ei näytä lisänneen itsemurhia).
Jatkan tästä myöhemmin kunhan olen saanut jäsenneltyä ajatukseni sanoiksi, sillä ensinnäkin tästä tekstistä tulisi suunnattoman pitkä, ja toiseksikin huomaan loppuosan lipuvan filosofian puolelle, oikeastaan psykologia ja filosofia ovat mielestäni osittain samaa asiaa tutkivia aloja.
Omista kokemuksistani
Jo ala-asteella minut lähetettiin koulupsykiatrin pakeille, koska olin “Ylenpalttisen puhelias, kyselevä, eloisa ja häiriköivä”, jo tuon opettajan syyn lähettää minut psykiatrille olisi pitänyt kilisyttää jotain kelloja psykiatrin päässä, mutta ei, minusta alettiin etsiä vikaa. Olihan minussa oltava jotain vikaa kun kerran minut oli psykiatrille lähetetty. Vikaa löydettiinkin, olin sopeutumaton, reaalitajuni oli puutteellinen (Kenelläpä ei olisi reaalitaju puutteellinen 10-15 vuotiaana?) ja psykoottinen… Kirjastojen kanta-asiakkaana kaivoin myöhemmin, löydettyäni muuttomme aikana vanhempieni tallentamia diagnoosipapereita, esille noita termejä, ja noiden mainittujen diagnoosien mukaan olin — diagnoosista ja lähteestä riippuen — skitsoidi (Paljon kauemmaksi harhaan ei diagnoosi olisi voinut osua) tai psykootikko, kummasti moinen tieto piristi teini-iän myllerryksessä kamppailevaa poikaa, jolla oli muutenkin ongelmia, mm. seksuaalisuutensa hyväksymisessä.
(Lähes parikymmentä vuotta myöhemmin diagnoosini muuttui ADHD/ADD:ksi, mutta diagnoosin tehnyt ihminen tapasi minut kaksi kertaa ja isolta osaltaan perusteli diagnoosiani poikani diagnoosilla, mutta moinen diagnoosin tekeminen Stetson-Harrison menetelmällä lienee sitä ammattitaitoa…)
Tätä psykiatrilla ramppaamista jatkui lähes koko kouluajan, siihen asti kunnes 15 kesäisenä itse kyllästyin koko touhuun ja lakkasin käymästä siinä kalseassa huoneessa jossa oli rikkinäinen muovinen räsymatto (Muistan vieläkin miltä se matto näytti, ja epäilemättä se yhä edelleen lojuu jonkun psykiatrin lattialla). En kylläkään tiedä kuinka psykiatria on näiden vuosikymmenten aikana muuttunut, mutta silloin, 1970-luvulla, vielä pidettiin Freudia psykoterapeuttien suurena sankarina — jälkikäteen tulleista vastaväitteistä (Väittävät että Freudilaisuuddesta luovuttiin jo 50-60-luvuilla) huolimatta.
Yksi perustelu psykoottisuudelleni oli erittäin vilkas mielikuvitukseni ja poikkeuksellinen tapani suhtautua ympäröivään maailmaan huvittavana näytelmänä.
Huolimatta siitä että minulla oli tuolloin, ja on yhä edelleen, joitain psykootikon piirteitä en koe olevani mieleltäni sairas, minä vain en ole kehittänyt ympärilleni sitä suojamuuria jonka aikuisen oletetaan kehittävän, minä yhä edelleen suhtaudun moniin asioihin, kuten uusien ihmisten tapaamiseen, uusien asioiden opetteluun ja leikkimiseen yhtä innokkasti kuin suhtauduin pikkulapsena. Mutta nykyisin psykiatrit tuskin pitkäaikaisenkaan terapian aikana — olettaen että menisin moiseen — huomaisivat noita hyvin pieniä poikkeavuuksiani, sillä olen tarvittaessa oppinut näyttelemään kyynistä aikuista. Useimmiten en kuitenkaan näyttele, vaan olen oma puhelias, hivenen sekava, tätä vinksahtanutta maailmaa huvittuneena tarkasteleva itseni.
¹ Se, että jonkin ihmisen maailmankuva on Terapeutin mielestä vinksallaan ei välttämättä tee hänestä mieleltään sairasta, hän vain on ihmisenä erikoinen. Tälläisiä ihmisiä siedetään vain mikäli heillä on jokin luova taito joka oikeuttaa poikkeavuuden, tavallinen rivikansalainenhan ei saa olla poikkeava, moinenhan on mielisairautta!