Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Printtasin eilen blogimerkintojäni ja lueskellessani niitä huomasin niiden kuvastavan epävarmaa ihmistä, käytän paljon sellaisia sanoja kuin muistaakseni, käsittääkseni, ymmärtääkseni, antanee, ollee jne. ja suhteettoman usein mainitsen etten ole käsittelemäni alan asiantuntija, vaikka vasta käsittelemäni alan asiantuntijuus olisi mainitsemisen arvoinen seikka.

Blogini antaa väärän kuvan minusta, yleensä olen hyvin ehdoton mielipiteissäni.

Tästä huomiosta kiinnostuneena luin viime yönä kirjoittamiani artikkeleita ja mielipidekirjoituksia ja niissä esitän asiani jämäkästi, ja jäin miettimään miksi kirjoitan blogiin erilailla kuin yleensä? Omalaatuista nössöilyä ikiomassa blogissani.

Täytyy jatkossa välttää moista turhaa epäröintiä.

Asiakasviestintää

Ystäväni vaihtoi sähköyhtiötä ja sai vanhalta sähköyhtiöltä kirjeen jonka otsikko kuului:

SÄHKÖSOPIMUKSENNE ON SANOTTU IRTI 30.4.2007

Mistä hätääntyneenä ystäväni vaimo soitti ystävälleni, sillä hän oli käsittänyt viestin niin että sähköntoimitus katkaistaan ensi maanantaina.

Omalaatuista viestintää sähköyhtiöltä, tosin kokemukseni mukaan sähköyhtiöiltä tulevat viestit ovat niitä kaikkein töykeimpiä.

Muuten, kuinka niin ON SANOTTU IRTI, tuo päivähän on tulevaisuudessa?

Kävin toissapäivänä syömässä tutun psykologin kanssa, ja samassa pöydässä istui puheista päätellen psykologian opiskelija, jolla oli hirvittävästi sanottavaa. Lopulta tuttavani sanoi hänelle:”Kaikki ihmiset kuvittelevat tietävänsä mitä psykologia on, psykanopiskelijat kuvittelevat tietävänsä kaiken ja ne jotka eivät kuvittele tietävänsä mitään ovat psykologeja” Ja koska tuon mukaan minä olen Psykologi — en todellakaan kuvittele tietäväni mitään psykologiasta — on aiheellista kirjoittaa psykologiaa sivuavasta aiheesta.

Olen joutunut lähes koko elämäni ajan olemaan tekemisissä sekä psykiatrien, että psykologien kanssa (Ja lukuunottamatta koulupsykiatrilla viettämääni viittä vuotta, josta oli se hyöty, että opin salaamaan tunteeni ja sain virallisen syyn lintsata tunneilta, en itse ole ollut “hoidossa”, olen ollut vain sivustatarkkailija ja psykologien sukulainen) ja ao. huomiot kumpuavat tuntemieni psykologien ja psykiatrien teoista ja tekemättä jättämisistä, eivät psykologian kirjoista tai opinnoista. Tosin olen vaimoni opiskeluista johtuen lueskellut joitain kehityspsykologian oppikirjoja.

Jutun loppupuolelta löytyy kurkistus lapsuuden kokemuksiini terapiasta, mutta IMHO tuolla on valaisevampi kuvaus minusta lapsena: Sotilaskyyhky

Minä en pätkääkään kunnioita psykologiaa tai psykiatriaa, oikeastaan voisi sanoa että inhoan niitä. Inhoni sitä tieteenalaa kohtaan — tai oikeammin sen edustajia, psykologia itsessään on mielenkiintoinen aihe — juontaa juurensa lapsuudestani… (Hee-eelllo-oo Freud Mutta siitä myöhemmin.

Kunhan saan kirjoitettua ajatukseni psykologiasta edes lähes ymmärrettävään muotoon julkaisen sen, mutta tällä kertaa keskityn psykoterapiaan.

Mietteitä terapiasta

Perusongelmana psykologiassa ja psykoterapiassa — ja oikeastaan kaikessa joka alkaa psyk(o)-sanalla — on se, että psykologeilla ja psykiatreilla ei tunnu olevan kykyä kohdata potilasta ihmisenä, vaan he sortuvat tulkitsemaan potilasta oman kokemusperänsä ja koulutuksensa kautta, tai, mikä pahempaa, he saattavat ajatella että potilaassa täytyy olla vikaa kun hän kerran on tullut/hänet on tuotu hoitoon.

Terapeutin ongelmana on siis se kuinka kohdata potilas hänen kanssaan tasa-arvoisena ihmisenä, ja mikä tärkeintä; sisäistää hänen maailmansa ja siitä huolimatta onnistua hänen hoidossaan ja siinä sivussa yrittää itse pysytellä järjissään. Moinen on suunnattomasti vaadittu, jo se että näiden kahden ihmisen kohtaaminen on terapeutille työtä luo molemmille osapuolille kohtaamiseen omat odotuksensa, minkä lisäksi toisen ihmisen asemaan asettuminen on erittäin hankalaa, työlästä ja mahdollisesti jopa mahdotontakin, varsinkin jos toisen persoona ja maailmankuva ovat niin paljon Terapeutin omista eroavia että Terapeutti käsittää potilaan mieleltään sairaana — mitä tämä ei välttämättä ole¹. Mikäli potilas on vaikkapa skitsofreenikko on terapeutin käytännössä mahdotonta ymmärtää potilaan maailmaa, se on jo lähtökohtaisesti niin kaukana Terapeutin kokemusmaailmasta, että terapian jatkaminen saattaa olla täysin turhaa, jollei Terapeutin akateemista mielenkiintoa lasketa mukaan.

En yhtään ihmettele että terapeutit helposti eriyttävät itsensä koko prosessista ja kasvattavat vianhaku-, ja -ratkaisumalleja, samanlaisia malleja joita itse päivittäin teen ITC-asiantuntijan työssäni. Ero välillämme onkin siinä, että minä käsittelen elottomia tietokoneita, -kantoja ja -verkkoja, terapeutit ihmisiä, ja ei voi liikaa korostaa sitä että jokainen ihminen on erilainen. Samoista tapahtumista eri ihmisille ei seuraa samanlaisia, tai edes samankaltaisia asioita, mikä toiselle on traumaattinen tapahtuma on toiselle kasvattava, kolmannelle huvittava, neljännelle yks’hailee jne.

Ihminen ei siis ole kone jonka ongelmat voitaisiin ratkaista vianhakumalleilla. Mutta psykiatria/psykologia tuntuu silti lähtevän siitä oletuksesta että on olemassa joukko ratoja joilla ihmisen mieli ja minuus kulkevat kuin kiskoilla, ja kun potilaan todellisuus ei pelaakaan samaa peliä kuin mihin psykiatrin mallit on luotu, niin psykiatrit, sen sijaan että muuttaisivat mallejaan, härkäpäisesti tuntuvat pitävän kiinni omasta todellisuuskäsityksestään jopa siinä määrin, että muokkaavat todellisuutta omien käsitystensä mukaisiksi — eli tekevät diagnoosin hyvin huteralta pohjalta — mistä johtuen jossain mielessä monet terapeutit saattavat olla ainakin hetkittäin kauempana todellisesta maailmasta kuin jotkut psykootikot.

On myöskin huomattava, että ilmeisesti terapeutitkin ovat omaksuneet länsimaalaisen kulttuurin, käsittääkseni kristinuskosta periytyvän, tavan eriyttää ruumis ja sielu toisistaan, huolimatta siitä että ihminen on, tai hänen ainakin kuuluisi olla, ruumissaan kotonaan, mielineen kaikkineen. Mutta, ja tämä on tärkeä mutta, jos aletaan ottaa huomioon ihminen kokonaisuutena lipsahdetaan hyvin helposti New age häröilyn puolelle mikä on haitallista kaikille osapuolille. Eli Psykoterapeutti luistelee hyvin liukkaalla veitsenterällä, en pahemmin kadehdi sitä työtä.

Tunsin ihmisen jonka mielentervysongelmaa hoidettiin — ainakin mikäli uskomme häntä ja miksi emme uskoisi? — pelkästään mielen osalta, mitä hän itse piti hienona asiana, lääkärithän olivat käsittäneet hänen maailmankuvansa, mikä taas hänen mielestään todisti hänen vääristyneet käsitykset itsestään oikeiksi. Ongelma hänen kohdallaan oli, näin maallikon näkökulmasta katsottuna, kuitenkin se, että hän eriytti ruumiinsa ja minuutensa kahdeksi erilliseksi olennoksi. Enkä nyt tarkoita selvää ruumiinkuvan vääristymää kuten syömishäiriötä, vaan tapausta jossa hän todellakin käsitti ruumiinsa olevan riippakivi jota ilman hänen mielensä toimisi paremmin, itse asiassa hän sanoi, että ilman ruumista hän olisi “Lähempänä Jumalaa”, lopulta hän sitten turvautuikin itsemurhaan (Sivusin hänen tapaustaan tuolla: Psykiatrisen hoidon lyheneminen ei näytä lisänneen itsemurhia).

Jatkan tästä myöhemmin kunhan olen saanut jäsenneltyä ajatukseni sanoiksi, sillä ensinnäkin tästä tekstistä tulisi suunnattoman pitkä, ja toiseksikin huomaan loppuosan lipuvan filosofian puolelle, oikeastaan psykologia ja filosofia ovat mielestäni osittain samaa asiaa tutkivia aloja.

Omista kokemuksistani

Jo ala-asteella minut lähetettiin koulupsykiatrin pakeille, koska olin “Ylenpalttisen puhelias, kyselevä, eloisa ja häiriköivä”, jo tuon opettajan syyn lähettää minut psykiatrille olisi pitänyt kilisyttää jotain kelloja psykiatrin päässä, mutta ei, minusta alettiin etsiä vikaa. Olihan minussa oltava jotain vikaa kun kerran minut oli psykiatrille lähetetty. Vikaa löydettiinkin, olin sopeutumaton, reaalitajuni oli puutteellinen (Kenelläpä ei olisi reaalitaju puutteellinen 10-15 vuotiaana?) ja psykoottinen… Kirjastojen kanta-asiakkaana kaivoin myöhemmin, löydettyäni muuttomme aikana vanhempieni tallentamia diagnoosipapereita, esille noita termejä, ja noiden mainittujen diagnoosien mukaan olin — diagnoosista ja lähteestä riippuen — skitsoidi (Paljon kauemmaksi harhaan ei diagnoosi olisi voinut osua) tai psykootikko, kummasti moinen tieto piristi teini-iän myllerryksessä kamppailevaa poikaa, jolla oli muutenkin ongelmia, mm. seksuaalisuutensa hyväksymisessä.

(Lähes parikymmentä vuotta myöhemmin diagnoosini muuttui ADHD/ADD:ksi, mutta diagnoosin tehnyt ihminen tapasi minut kaksi kertaa ja isolta osaltaan perusteli diagnoosiani poikani diagnoosilla, mutta moinen diagnoosin tekeminen Stetson-Harrison menetelmällä lienee sitä ammattitaitoa…)

Tätä psykiatrilla ramppaamista jatkui lähes koko kouluajan, siihen asti kunnes 15 kesäisenä itse kyllästyin koko touhuun ja lakkasin käymästä siinä kalseassa huoneessa jossa oli rikkinäinen muovinen räsymatto (Muistan vieläkin miltä se matto näytti, ja epäilemättä se yhä edelleen lojuu jonkun psykiatrin lattialla). En kylläkään tiedä kuinka psykiatria on näiden vuosikymmenten aikana muuttunut, mutta silloin, 1970-luvulla, vielä pidettiin Freudia psykoterapeuttien suurena sankarina — jälkikäteen tulleista vastaväitteistä (Väittävät että Freudilaisuuddesta luovuttiin jo 50-60-luvuilla) huolimatta.

Yksi perustelu psykoottisuudelleni oli erittäin vilkas mielikuvitukseni ja poikkeuksellinen tapani suhtautua ympäröivään maailmaan huvittavana näytelmänä.

Huolimatta siitä että minulla oli tuolloin, ja on yhä edelleen, joitain psykootikon piirteitä en koe olevani mieleltäni sairas, minä vain en ole kehittänyt ympärilleni sitä suojamuuria jonka aikuisen oletetaan kehittävän, minä yhä edelleen suhtaudun moniin asioihin, kuten uusien ihmisten tapaamiseen, uusien asioiden opetteluun ja leikkimiseen yhtä innokkasti kuin suhtauduin pikkulapsena. Mutta nykyisin psykiatrit tuskin pitkäaikaisenkaan terapian aikana — olettaen että menisin moiseen — huomaisivat noita hyvin pieniä poikkeavuuksiani, sillä olen tarvittaessa oppinut näyttelemään kyynistä aikuista. Useimmiten en kuitenkaan näyttele, vaan olen oma puhelias, hivenen sekava, tätä vinksahtanutta maailmaa huvittuneena tarkasteleva itseni.

¹ Se, että jonkin ihmisen maailmankuva on Terapeutin mielestä vinksallaan ei välttämättä tee hänestä mieleltään sairasta, hän vain on ihmisenä erikoinen. Tälläisiä ihmisiä siedetään vain mikäli heillä on jokin luova taito joka oikeuttaa poikkeavuuden, tavallinen rivikansalainenhan ei saa olla poikkeava, moinenhan on mielisairautta!

Kitinää

Päätä särkee, virtsaaminen sattuu, nilkka on turvoksissa, polvi on tukisiteessä (Ja auton takakontissa on varmuuden vuoksi kyynärsauva jonka paikallinen sairaala antoi minulle lopullisesti “koska tarvitset sitä niin usein”, kas kun eivät rollaattoria tarjonneet), kurkku on kipeä (Gastroskopia EI ole kiva kokemus) ja vatsaportti vuotaa. Mitä enemmän urheilen sitä sairaammaksi tulen, taidan palata sohvaperunaksi, silloin tosin palaavat selkäsäryt. Kuten Lapparit sanovat: Keski-ikä on syvältä.

Piippo loukkasi kunniansa

Satuin lukemaan uudesta Tietokone lehdestä Petteri Järvisen kolumnin, jossa hän kirjoittaa nettikeskusteluista ja siinä esitelty Antti Piipon tapaus ihmetytti minua.

Harvoin olen Petteri Järvisen kanssa samaa mieltä mistään, mutta nyt hän on oikeassa, nostaessaan kunnianloukkaussyytteen Piippo varmisti että hänen mieltään pahoittaneen viestin uutisarvo nousi ja sen todennäköisesti luki iso joukko ihmisiä jotka muuten eivät siitä olisi kuulleetkaan, Piipon olisi kannattanut pyytää Arvopaperilehdeltä että nämä poistavat viestin kaikessa hiljaisuudessa. Minulle tulee Piipon toilailuista mieleeni, että niin kauan kuin hän hilluu firmansa johdossa en uskalla ostaa sen osakkeita, sillä mikäli hän toimii liikemiehenä yhtä impulsiivisesti kuin henkilökohtaisessa elämässään, niin hän ei ilmeisesti ole pärjännyt taidolla, vaan tuurilla, mikä tarkoittaa sitä että vääjäämätön romahdus on edessä ennemmin tai myöhemmin.

Pahoittelen tämän henkilökohtaisuutta, johon sortumista yleensä yritän varoa, mutta tänä yönä olen tällä tuulella.

Eikä kivi näe itseään

Kylmä ilma huurtuu illaksi,
jokin eläin porautuu suoraan lävitseni.
Yössä mulkoilevien tyttöjen
valkosuklaanväriset kasvot
kihertyvät mielipuoliseen ilmeettömyyteen.
Untuvikot tallaantuvat jalkoihini,
ullakko jäänyt ammolleen.
Näköharhoja verenpunaisen huivin kirjaimissa,
ilmeet vuotavat ikäloppujen viuhkojen eloa
viileä ilma virtaa kadoten yöhön,
yksilö näkee vain siruja.
Tiedostamaton kuvitelma onnesta varjostaa
intohimoa halajavaa sielua,
eikä kivi näe itseään.

Cindylle

Ja tuolta löytyy toinen tarina: Kestän kipua, en tuskaa.

Suomesta tuntuu löytyvän yllättävän paljon ihmisiä jotka väittävät neekeri sanan olevan “arvolatautumaton”.

Mitä ilmeisimmin nämä ihmiset eivät ole tutustuneet neekeri sanan historiaan maassamme.¹ Tosiasiassa neekeriys on Suomessakin hyvin negatiivisesti (arvo)latautunut, varsinkin neekeri sanan alkuperäisten käyttäjien – suurten ikäluokkien – keskuudessa. 50-luvun koulukirjojen mukaan suurille ikäluokille opetettiin neekereiden olevan alempiarvoisia olentoja, oikeastaan ei ihmisiä lainkaan.

Isäni kertoman mukaan jo murteita puhuvia suomalaisia, esim. häntä, karjalanmurretta puhunutta, pidettiin -40-50-lukujen koulussa kirjakieltä puhuvia lapsia tyhmempinä ja alempiarvoisempina. Isääni evakkolapsi statuksestaan johtuen muutenkin pidettiin sekä opettajien, että muiden abo-originel^H^Haalien taholta, pummina ja kolmannen luokan lapsena. (Onkohan evakkolasten kokemasta syrjinnästä tehty tutkimusta tai edes kirjoitettu kirjaa? Jollei niin olisi jo aika). Itse asiassa isäni koulussa murteellinen – varsinkin karjalankieli ja -murre – puhe oli ehdottomasti kielletty. Mikäli isäni ei olisi opetellut puhumaan kirjakieltä² ei hänellä kuulemma olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä opinnoissaan juurikaan kansakoulua pidemmälle.

Jos saman rodun ja saman maan kansalaisten välillä ylläpidettiin 1940-50 -luvuilla opettajien taholta tuollaisia rasistisiksi luokiteltavia ennakkoluuloja, niin kuinka voimme kuvitella että heidän opettamanaan neekeri sana olisi ollut arvolatautumaton?

Vielä minun lapsuudessani kotonani olleessa kirjassa (Julkaisuvuosi oli muistaakseni 1968, taisi olla jokin eläintietosanakirja, kun seuraavan kerran käyn vanhempieni luona vilkaisen vieläkö heiltä löytyy ko. kirja) neekereiden mainittiin olevan geneettisesti kehittymättömiä. Lapsuuteni Suomi oli hyvinkin rasistinen ja ennakkoluuloinen (esim. olin nelivuotias kun homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistui rikoslaista ja voi niitä raukkoja ensimmäisiä “venepakolaislapsia” jotka tulivat kouluumme), joten sikäli olemme päässeet pitkälle, mutta todelliseen suvaitsevaisuuteen on vielä pitkä matka.

En ole kieltämässä neekeri sanan käyttöä, kuinka voisinkaan? Ei minulla, kuten ei kenelläkään muullakaan, ole valtaa siihen mitä ihmiset puhuvat, mutta neekerin viljelijöiden on ymmärrettävä että se sana ei ole millään lailla arvolatautumaton, en oikeastaan tiedä voiko mikään sana ollakaan arvolatautumaton.

¹ En tosin minäkään muutoin kuin muutamaa vanhaa koulukirjaa lukemalla.
² Mikä lienee syy siihen että vanhempani yrittivät parhaansa mukaan opettaa minut puhumaan kirjakieltä, mistä johtuen sain ensimmäisillä luokilla jatkuvasti tapella koska minua pidettiin snobina, tappeleminen ja turpaan saaminen jatkui kunnes opin puhumaan slangia.

Otsikko löytyy raamatusta peevelin Paavalin ensimmäisen korinttolaiskirjeen lopusta.

Tämä blogi täyttää vuoden¹ ja koska aloitin kritisoimalla kirkollisen lehden kolumnia päätin pysyä samalla linjalla ja kirjoittaa kirkon kriisistä. (On muuten mielenkiintoista, että aina julkaistessani näitä tekisi mieleni laittaa alkuun huomautus jutun huonoudesta, mikä on omalaatuista, sillä olen itserakas ihminen. Lienee suomalainen kynttilän vakan alle piilottamis mentaliteetti iskostunut minunkin päähäni syvemmälle kuin kuvittelinkaan)

Kirkko on kuulemma kriisissä, mikä ei mitenkään yllätä minua, olenhan sivusta seurannut kirkon kehitystä 80-luvun alusta lähtien, oikeastaan jo 70-luvun, jolloin kävin pyhäkoulua/partiota jne, alusta lähtien. Kirkko tuntuu olevan jatkuvasti kriisissä, oikeastaan kriisi vaikuttaisi olevan ev.lut. kirkon normaalitila. Oli kriisissä sitten kyse mistä tahansa ihmis-, tai jumalelämän osa-alueista, niin vaikuttaa siltä että molemmat puolet – jostain kumman syystä kirkon kiistoissa ei tunnu löytyvän ihmisiä jotka oleileva harmaalla alueella – hakkaa toista päähän perheraamatulla, ja suvaitsevimmatkin mosauttavat vastustajaa valkoisella vihkiraamatulla poskelle, eikä iskun vastaanottaja koskaan muista kääntää toista poskeaan, moinen Jeesuksen suositushan koskee vain fyysistä elämää eikä missään tapauksessa ajattelua, mielipiteitä ja jumalan sanaa! (Hmmm? Eikös Jeesus itse pistänyt jumalansa sanoja lakoon myrskytuulen lailla?) Näistä nykysaarnaajista tulee mieleen Paavali tai Tuomas Akvinolainen, lyödään nyrkkiä pöytään huutaen: Turpa kiinni! Asiat ovat kuten sanon ja sillä siisti! Tai siis tuollaisen kuvan olen heistä saanut.

Kirkko näyttäisi yhä edelleen olevan samassa tienristeyksessä kuin 80-luvun alkupuolellakin, tienristeyksessä jossa se joko siirtyy maallistuneempaan (ja sallivampaan) suuntaan, tai amerikkalaistyyliseen (Jumalan) sana on laki! fundamentalismiin. Ja viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kirkko alkuun näytti siirtyvän sallivampaan suuntaan mm. naispappeus päätöksellään, mutta viimeisten vuosien aikana on noussut uusfundamentalistinen liikehdintä.

Nämä tiukasti raamatun sanaa seuraavat fundamentalistit tuntuvat lukevan raamattua kuin…piru. Otetaan sieltä täältä jakeita jotka sopivat heidän tarkoitusperiinsä ja unohdetaan ne jakeet jotka eivät sovellu omiin tarkoitusperiin. Miksi muuten näiden raamattua “tiukasti” seuraavien uskovaisten jumala on juuri se kostonhimoinen, ilkeä, vihaansa ja sadismiaan häpeilemättömästi toteuttava jumala? Miksei se voisi olla se uuden testamentin myyttinen armon ja rakkauden Jumala? Myyttinen siksi, että en vielä ole tavannut uskovaista – ja olen tavannut ja väitellyt useiden kymmenien, ellei satojenkin kanssa – jonka käsitys jumalastaan todellakin olisi tuollainen, useimman uskovaisen jumalalta löytyvät kaikki ihmisen heikkoudet. Jeesuksella kuuluikin olla ihmisten heikkoudet, mutta kuinka kukaan voi uskoa jumalaan joka ilmiselvästi kärsii kaikista ihmisen heikkouksista?

Juuri äsken mieleeni putkahti eräs, muistaakseni legendaarisessa Weird talesissa julkaistu, tarina jonka kirjoittajaa en muista, tarinassa jenkkimies tapaa New Yorkin keskuspuistossa ulkomaalaisen miehen ja heidän keskustellessaan käy ilmi että ulkomaalainen on karkoitettu kodistaan, sillä hänen kotimaansa johtaja on sokaistunut omasta vallastaan. Jenkki lohduttaa ulkomaalaista sillä että USAssa kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa ja häntä kuunnellaan, mutta ulkomaalainen sanoo entisellä johtajallaan olevan kaikki mediat käsissään ja että ihmiset kuulevat vain johtajan puolen tarinasta, eikä kukaan kuuntele hänen puoltaan tarinasta. Jenkki lohduttelee miestä sananvapaudella jne. Lähtiessään ulkomaalainen sanoo olevansa Lucifer.

Lukiessani tuon tarinan joskus kauan sitten ajattelin sen osuvan ytimeen; emme todellakaan saa kuulla kuin vain ja ainoastaan jumalan puolen asiasta, emme kuule toista puolta… Ja muodostaaksemme kokonaiskuvan olisi meidän kuultava saatanankin puoli asiasta. Löytyykö mistään saatanan näkökulmasta aikojen alussa kirjoitettua raamattua? Siis ei mitään nykysatanistien kuvitelmaa, vaan parituhatta vuotta sitten eläneiden satanistien kuvitelma.

Jos uskoisin kaikkivaltiaaseen Jumalaan – mikä ei ole niin kovin kaukaa haettua, sillä minulla, kuten uskoisin muillakin ihmisillä olevan, on tarve uskoa johonkin suurempaan suunnitelmaan ja suunnitelijaan jotta saisin jotain järkeä ja pysyvyyttä elämääni. Ikävä vain, että mitä enemmän tutustun kansantajuistettuun kosmologiaan, sitä varmemmaksi tulen siitä ettei mitään kaikkivaltiasta ole, tai ei edes voi olla olemassa – olisi Jumalani oltava inhimillisten heikkouksien yläpuolella mikä taasen tekisi hänestä, näin ihmisen käsityskyvyllä ajateltuna, jonkinlaisen kosmisen psykopaatin.

Kiitos ei, jätän väliin.

Minä muuten kaipaan lapsuudestani juuri niitä samoja jumalanpalveluksen rituaaleja joita inhosin lapsena, kyseessä lienee sama asia kuin se, että ulkomailla asuessani kaipasin ruisleipää ja salmiakkia – juu olen erittäin kliseinen ihminen – vaikka kotimaassa asuessani en sietänyt niitä. Mutta jumalanpalveluksen kaipuuni lienee lapsuuden rauhoittavien rituaalien kaipuuta, kaipuuta lapsuuteen. Käväisin taannoin jumalanpalveluksessa ja totesin ettei se ollutkaan sellainen kuin miksi sen muistin. En nukahtanut, en rauhoittunut, en edes pitänyt koko toimituksesta, lähinnä tunsin itseni vaivaantuneeksi.

Taidanpa nyt ottaa Nils Mustelinin Elämää maailmankaikkeudessa? kirjan, jonka juuri sain hankittua divarista, laittaa Pink Floydia (Miksi pitää tehdä moisia ärsyttäviä sivustoja?) soimaan ja lueskella sängyssä napostellen jotain hyvää. Mikä, siis sängyssä napostelu, on mahdollista vain koska vaimoni on Savonlinnassa.

Jaa niin lopuksi lainaus Paavalin 1. korinttolaiskirjeestä:
1. Korinttolaiskirje 7, jakeet 13, 14:
“Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he kuitenkin ovat pyhiä.”

Tuon mukaan minut on pyhitetty, vaimoni kun sattuu olemaan uskovainen.

Tuli mieleeni että täytyypä kokeilla Vomala ohjelmassa esiintyneen Munkki Serafimin ohjetta, kun nyt tästä lähden ulos tupakalle kokeilen josko Jeesus tulisi minuun (Anteeksi, mutta saastainen pakanamieleni saa tuosta ajatuksesta vain eroottisia mielikuvia) kun pyydän, pahoin pelkään ettei mitään tapahdu, mutta mikäli ensi kerralla alan saarnaamaan kristinuskon vapauttavasta vaikutuksesta tiedätte mistä moinen johtuu. Maranata!

¹ Minkälainen sekava, raskas ja kammottava vuosi se onkaan ollut! Mutta enpä mainitse vuodesta muuta kuin tulevan isoisän ylpeydellä sen, että pari kuukautta sitten sain tietää tulevani syksyllä isoisäksi. En kuvitellut moista tapahtuvan vielä muutamaan vuoteen, mutta…no, kun tekee lapset nuorena tulee nelikymppisenä Papaksi, so it goes. Se hyvä puoli tässä on että epäilemättä saan mukavan pienen nyytin aina silloin tällöin lainaksi ja kun väsyn hänen hoitamiseensa voin hyvillä mielin tuupata hänet takaisin vanhemmilleen ja ottaa päivänokoset. Kuulia! Isovanhemmuus kuulostaa pirun hyvältä, vanhemmuuden ilot ilman rasittavuutta.

Kun pääsin vihdoin tietokoneen ääreen (Olen lomaillut) niin minun piti kirjoittaa kommentti koskien Kirkon kriisiä, mutta se voi odottaa viikonloppua, sillä…

…Kurt Vonnegut Jr. on kuollut. Nuoruudessani pidin häntä yhtenä suurista kirjailijoista, vanhemmiten mieleni muuttui, hän oli hyvä satiirikko, mutta kirjailijana hän oli mielestäni “vain” hyvää keskitasoa. Kuten alter egollaan Kilgore Troutilla, Vonnegutilla oli hyviä ideoita, ero Vonnegutin ja Troutin välillä oli se, että Vonnegut osasi myös kirjoittaa ideoistaan mukaansa tempaavasti, olkoonkin että pikkunäppärästi.

Kuten niin monelle muullekin Vonnegutiin tutustuneelle, minullekin ensimmäinen lukemani Vonngutin kirja oli Teurastamo 5, eli lasten ristiretki, joka osaltaan muokkasi minusta pasifistia, myöhemmin innostuttuani enemmän Vonnegutista samaistuin Howard Campbell Jr:ään, sillä kuten kaikki teinit tunsin itseni ulkopuoliseksi, joten sikälikin Vonnegut oli minulle läheinen.

Muuten, kun laitoin tätä blogia blogilistalle mietin että mitä hemmettiä laitan kuvaukseksi, ja kun tuohon aikaan satuin lukemaan (Hmmm… huomasin juuri että tämä blogi täyttää vuoden ensi sunnuntaina) Esko Valtaojan (Joka ohimennen sanoen näyttää meikäläiseltä, hänellä vain on hivenen pidempi parta ja vähemmän hiuksia) Kotona maailmankaikkeudessa kirjaa ja satuin olemaan kohdassa jossa hän mainitsee humanismin olevan ihmisen ainutlaatuisuutta korostava aate (tjsp, minulla ei nyt ole tuota kirjaa, jotta voisin tarkistaa asian) ja tuosta mieleeni tuli tuo blogini kuvaus:

“Huonotuurinen teknokraatti eksyy humanistisille alueille ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi.”

En ole humanisti, ja vaikka olenkin elämäni aikana sekaantunut monille humanistisille aloille sekä opiskelijana, että työntekijänä, en voi allekirjoittaa ainakaan Wikipedian humanismin selityksestä tuota kohtaa: “yleisnimityksenä erilaisille aatteille, joiden katsotaan kunnioittavan ihmistä tai ihmisyyttä” Sillä minä en kunnioita ihmistä, vaan inhimillisyyttä joka sisältynee ihmisyyteenkin, mutta 5 siitä onko inhimillisyyttä osoittava, tai inhimillisyyden tarpeessa oleva olento ihminen vaiko tralfamadorilainen, kumpaakin on kohdeltava inhimillisesti. Eläimistä puhumattakaan.

Jaa niin otsikko on sitaatti Vonnegutilta. Lempisitaattini Vonnegutilta kuuluu seuraavasti:

“I tell you, we are here on Earth to fart around, and don’t let anybody tell you different.“

Niin se käy/ so it goes.