Oli sitten pakko koskea kun kiellettiin

Tarkoitukseni oli kirjoittaa kristinuskon ja raamatun suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen, olin väsännyt pitkän sepustuksen siitä, mutten enää näe mitään syytä siihen, sillä Malkus ja Arcus sanovat asiat paremmin ja asiantuntevammin.

Runoraati sitten loppui, ainakin toistaiseksi. Tämän jakson runoista en, Huldénin runoa lukuunottamatta, juurikaan pitänyt (Miksi Kirstinä, joka mielestäni on hyvä runoilija, oli kaikista runoistaan valinnut IMHO yhden huonoimmistaan?), mutta löysin sentään uuden inhokin, Mika Kivelän.

Tosin löysin netistä muutaman hänen runonsa ja pidin kuitenkin ensimmäisesta runosta tuolla: Unikare / Mika Kivelä, eikä toinenkaan huono ole, tavanomainen vain. Ennen koko kaverin leimaamista lienee paikallaan edes yhden hänen kokoelmansa lukeminen.

Tämän rustaamisen aloitin ohjelman aikana:

Kirjoittavat sonetteja runoilustaan
sotkevat mukaan viattomat tätinsä
passiivisuuttaan dokumentoivat

eksyvät erinomaisuuteensa
kaipailevat Melleriä
ymmärtävät vain tutisevan partansa

Mutta tätä eivät saa minua kieltämään:
ei se pitkätukka pohjalaasen vika ole
näytti meille maailman palasia
riihiä meteorinkuopissa pelejä peilittömille
jollaisiin eivät kykene myötiäiset

Enkä minäkään, mutten olekaan runoilija, vaan/vain lukija.

Eilen piti käväistä ennen kotiin menoa hakemassa kirjastosta jokin käsityökirja vaimolle. Hän tekee kaikenlaista, päiväpeitteistä koruihin, koruja on opiskeluaikoinaan tehnyt ihan puoli-ammatikseen jossain rihkamakoruliikkeessä. Ja aina toipilaana ollessaan talo täyttyy hänen tekemistään käsitöistä. (No jaa, ei pitäisi valittaa kun itse täytän talon tietokoneilla. Asuntoamme täyttää aikamoinen määrä roinaa, jota aika ajoin käymme kauppaamassa kirpparilla.) Ja kun pääsin kotiin joskus illalla kysyi missä olin ollut.

Hitto!
Itsehän se lähetti minut kirjastoon, tietäen aivan hyvin, että divarit ja kirjastot ovat minulle lähes sama asia kuin katiskat kaloille, en meinaa ulos päästä, en sitten millään. Ja kun pääsen on minulla mukana iso kasa kirjoja. Kirjakaupoista en pidä, liikaa uuden musteen hajua. Kirjan täytyy tuoksua, ei väliä mille, mutta jollekin muulle kuin tuoreelle. Ainoastaan ruoan, sukkien ja kalsareiden kuuluu olla tuoreita, kaiken muun hankin käytettynä. Pidän ajatuksesta, että tavaroillani on ollut historia ennen minua. Sitä paitsi siinä säästää rahaa.

Kirjastoissa käytän, silloin kun en etsi jotain tiettyä, sormenpäätekniikkaa:

Kun haluan löytää uusia tuttavuuksia joita en muuten ottaisi, kuljetan, katsomatta kirjoja, sormenpäitäni tai kämmentäni pitkin kirjojen selkämystä ja otan sen joka tuntuu hyvältä. Useimmiten kirja on vanha, jostain syystä vanhat kirjat viehättävät sormiani, ikävä vain ettei niitä juuri kirjastoissa ole ja divareista yleensä etsin jotain tiettyä kirjaa. Tällä kertaa eteeni tuli Jätä miehet rauhaan, Harmaat sielut, Sinistä ja punaista : runoja ja Chaplin : elämä ja elokuvat. Joista Chapen kirjan olen jo kerran lukenut, mutta ei uusintanäytökset pahitteeksi ole.

Sen lisäksi lainasin Homoerotiikka Raamatun maailmassa, The lure of the limerick : an uninhibited history ja keräsin nipun Judge Dreddiä ja Kolmea etsivää, joita luin poikasena paljonkin, josko vielä tuntuisivat hyvältä?

Kotona vaimo ryöväsi Chapen kirjan, joten minä luin yöpalaksi Bernard & Schlafferin Jätä miehet rauhaan kirjaa. Joka oli yllättävän mielenkiintoinen, mutta Birdy on jo käsitellyt sitä joten minä en viitsi.

Jaa intohimosta vielä, teinipoikamme käski eilen illalla meitä kasvamaan aikuisiksi.
Minä käskin häntä pitämään huolen omasta puberteetistaan, mitenkäs päin tämän kasvatusjutskahommelin oikein pitikään mennä…

Lueskelin tuota blogia: Pari suhdetta, ja keskustelin vaimoni kanssa asiasta. Emme keskustelleet pettämisen etiikasta tai pettäjän moraalista, se keskustelu on käyty jo kauan sitten. Pitäisi oikeastaan sekin keskustelu käydä uudelleen, en nimittäin saa mieleeni mihin tulokseen tulimme. Ilmeisesti hyvän parisuhteen yksi tärkeä osatekijä on huono muisti…

Lähinnä keskustelimme intohimosta, kumpikaan meistä ei ymmärtänyt ajatusta siitä, että parisuhteessa ajan myötä tapahtuva intohimon väheneminen kuuluu asiaan. Olemme olleet kohta kaksikymmentä vuotta parisuhteessa ja yhä edelleen monasti käyttäydymme kuin vastarakastuneet kakarat. Ainoa ero alkuaikoihin verrattuna lienee se, että koska tunnemme hyvin toisemme ei sellaista häpeää, jota alkuaikoina vielä esiintyi, omista haluista tai tarpeista ole, joten hurjastelukin on huomattavasti nautinnollisempaa ja rajumpaa

Mutta ehkä se harmaa arki iskeekin joskus neljänkymmenen vuoden yhdessäelon jälkeen?

Totta kai välillä on aikoja jolloin ei jaksa tai ei ylipäätään haluta, mutta niiden hetkien kesto on kumma kyllä vuosien saatossa molemminpuolin lyhentyneet. En ymmärrä miksi muka intohimo olisi poissuljettu pitkässäkään avioliitossa? Eihän se toinen ole vuodesta toiseen täysin sama ihminen, ihminen muuttuu ajan kuluessa, vaikkakin perusluonne pysyy samana. Ehkä kyse on, kuten elämässä ylipäätään (Kiitoksia Palin Zon kommenttisi syystä tai toisesta piristi minua. Elämä tuntuu taas mukavalta , siitä miten mihinkin asiaan suhtautuu. Jos pitää puolisoaan itsestäänselvyytenä ja sitä miten, miksi, milloin ja missä seksiä – tai mitä tahansa muutakin – harrastetaan, niin tuleehan kaikesta pakkopullaa ennemmin tai myöhemmin.

Kun tietää, että voi menettää toisen puoliskonsa milloin tahansa, sitä alkaa elää hänen kanssaan huomattavasti vapautuneemmin. Toinen on tuossa nyt, jollei sano mitä ajattelee tai halaa, tai mitä ajatuksia mielessä nyt vaelteleekaan, niin huomenna ei välttämättä ole enää siihen mahdollisuutta. Kun kipeästi sisäistää toisen menettämisen mahdollisuuden se muuttaa moniakin asioita elämässä.

Ikävä kyllä mekin opimme tämän vasta kantapään kautta, mutta toisaalta olimme kovin nuoria aloittaessamme seurustelun.

Mutta vaimo on jälleen kotona, täytyy mennä, kaipaan hänen ärsyttävän äänekästä tapaansa mutustella sipsejä…

Jiihaa, nyt on Lordi ja suomalaisten huono itsetunto saanut lisähuomiota jenkkimediassa, sillä NY Times tarttui asiaan: Finland Squirms as Its Latest Export Steps Into Spotlight Vaikka tuo onkin sama juttu kuin HT:ssä, niin NY Times sentään on lehti jota jokunen ihminen (Levikki yli miljoonan) lukeekin. Kumma kun iltapäivälehdet eivät vielä ole ehtineet tarttua juttuun, tai ainakaan en huomannut lööpeissä puhetta tuosta.

Toivon, että seuraavassa vaiheessa Conan O’Brien kutsuu tämän uuden suomalaisen vientituotteen esiintymään showssaan. Lordin jätkillä menee lujaa jo ennen kuin he ovat päässeet Kreikassa käymäänkään, hyvä heille, vaikka heidän musiikkinsa onkin sontaa. Lordi saattaa parhaassa tapauksessa olla sellainen tuote, että joku ulkomaillakin muistaa heidät vielä ensi syksynäkin.

Pitäisiköhän ehdottaa Lordille, että väsäävät hirviömusikaalin ja yrittävät saada sen Broadwaylle tai edes Off-Broadwaylle? Suomi tarvitsee tälläisiä vientituotteita, ehkä jossain vaiheessa ihmiset lakkaavat kitisemästä suomi-kuvasta ja osaavat nauttia kansalaistensa menestyksestä.

Tästä nyt tuli pirun paatoksellinen ja henkilökohtainen teksti, mutta väliäkö tuolla? Jaa, niin normaalisti en kiroile edes puheessani, mutta tähän tekstiin kiroilu tuntui sopivalta.

Viikonloppuna minulle tokaistiin: “Etkö sinä kunnioita ketään?”
Mikä pisti minut miettimään asiaa, epäilemättä annan sen kuvan etten kuvia kumartele, mikä pitääkin paikkansa, muttei se tarkoita ettenkö kunnioittaisi ketään tai mitään. Kunnioitan moniakin ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Lähipiirini ulkopuoliset ihmiset joita kunnioitan ovat tehneet jotain merkittävää, kuten Rosa Parks, joka muistetaan siitä ettei hän suostunut siirtymään bussissa mustille varatulle penkille, mutta joka teki paljon muutakin kansalaisoikeusjärjestössä. Samaan kategoriaan kuuluvat kaikki kansalaisoikeuksien puolesta taistelleet/taistelevat ihmiset.

Itse asiassa suurin osa kunnioittamistani ihmisistä on ollut tavalla tai toisella kapinallisia tai muuten vain potkineet tutkainta vastaan.

Kerro minulle millaisia ihmisiä kunnioitat, niin minä kerron millainen olet

Ihmiset joita kunnioitan erittäin paljon, pidän heitä jopa sankareinani, ovat “tavallisia” ihmisiä. Joiden teot useimmiten unohdetaan, tosin Lavin ja J.Karjalaisen tapaiset ihmiset (Ja monet muutkin artistit/taiteilijat) muistavat heitä. Monasti arjensankaruus (Miksi siinä pitää olla tuo vähättelevä arki sana? ) mainitaan ohimennen mediassa ja sitten keskitytään jonkun tuurijuopon sankaritekoon, hän kun on hankkinut itselleen mitalin kaulaan keikkumaan.

Yksi kunnioittamistani ihmisistä on äitini. Hänellä oli elämänsä alussa pari pahaa ongelmaa; hän oli hyvin köyhistä oloista ja hän oli nainen, aikana jona käyhyys oli häpeällistä ja naisen tuli mennä naimisiin. Silti hän onnistui opiskelemaan itselleen hyvän ammatin ja työuransa aikana paransi epäilemättä tuhansien ihmisten elämänlaatua ja työuransa loppuvaiheessa saattoi ihmisiä kunnialliseen kuolemaan, mikä tunteelliselle ihmiselle oli selvästikin henkisesti hyvin raskasta, mutta hän koki sen velvollisuudekseen. Häneen verrattuna minä en ole tehnyt muuta kuin soittanut suutani. Äitini on yksi rakastettavimmista ja kunnioitettavimmista ihmisistä mitä tiedän.

Isäni… Parikymmentä vuotta sitten setäni kertoi isästäni asioita, joita en aivan täysin osannut silloin arvostaa. Viisi henkeä asui pienessä kellarihuoneessa, josta he pääsivät oikeaan taloon vasta kun kaikkien lasten palkat oli käytettävissä. Lapset lähtivät heti kynnelle kyettyään isänsä tai äitinsä avuksi töihin. Isäni sai varttua kymmenvuotiaaksi ennen kuin joutui aloittamaan ensimmäisessä omassa työpaikassaan, minkä lisäksi hän halusi käydä koulua. Noin oli varmaankin monessa perheessä 30-40 luvuilla, ja joillakuilla vielä tänäpäivänäkin, ei siinä mitään uutta. Eikä siinä, että hänkin opiskeli itselleen insinööriammatin ollen päivät koulussa ja sen jälkeen täyden päivän raskaissa töissä, moinen oli hänen sukupolvessaan hyvinkin yleistä, tosin yleisempää se oli ns. suurissa ikäluokissa.

Mutta setäni kertomuksessa oli yksi asia, jonka kunnioitettavuuden olen tajunnut vasta myöhemmin. Kuulemma (Olin pikkuvauva isäni isän kuollessa.) isoisäni oli väkivaltainen mies, lähes heti kun pojat olivat syntyneet hän alkoi mäiskiä heidän selkäänsä paksulla metallisolkisella vyöllä ja avokämmenellä, joskus ihan vain varmuuden vuoksi, sillä: “Kyllä ne pojat kuitenkin ovat jotain pahaa tehneet…”. Hyvällä päällä ollessaan hän piti vyön metallisoljesta kiinni mätkiessään, eikä mätkinyt sillä.

Setäni mukaan heidän isoisänsä, minun iso-isoisäni oli kasvattanut lapsensa samalla tavalla, joten kyse oli opitusta tavasta.

Tuollainenkaan käytös ja lapsuus ei ole epätavanomaista vieläkään.

Mutta, minun syntyessäni, isäni oli luvannut veljilleen ja äidilleni, ettei hän ikinä lyö, tai henkisesti tapa lastaan. Minkä lupauksen hän on pitänyt. Hän ei ikinä ole käyttänyt väkivaltaa, eikä ikinä ole sanoillakaan lyönyt – arvostellut kylläkin, mutta arvostelu kuuluu elämään – minua, vaikka monasti olisi ollut aihettakin, olin nimittäin aikamoinen idiootti nuorena miehenä.

Suurin syy miksi kunnioitan isääni, hänen muiden oivien piirteidensä lisäksi, on siis se, että hän katkaisi sukupolvia jatkuneen väkivallan kierteen. Ja näin tehdessään hän teki minun, lasteni ja epäilemättä monien tulevien sukupolvien elämästä huomattavasti paremman kuin minua edeltävien sukupolvien. Ja se jos mikä on kunnioitettavaa, sillä hän luopui kokonaan oppimastaan tavasta kasvattaa lapsia ja opetteli (loi?) suvussani täysin uuden kasvatustavan, apuna hänellä oli äitini jonka lapsuus oli tältä osin aivan erilainen. Vittu, et mä rakastan ja kunnioitan sitä äijää!

Ja pienisuurimies lähipiiristäni: Äitini isä, Pappani. Mies, joka lähetettiin tienaamaan oma leipänsä jo seitsenvuotiaana, mies joka ei ollut oikeaa koulua käynyt päivääkään ja joka omin neuvoin opetteli lukemaan ja jolla oli sammumaton tiedonjano, mies joka keski-ikäisenä neljän lapsen isänä lähti sotaan, haavoittui pahasti ja palasi sinne, “Kun oli pakko, isänmaa oli hädässä.” Ja elämänsä toisesta sodasta palattuaan hän oli pasifisti, joka sanoi minulle: “Minä joudun helvettiin, ihmisten tappaminen on aina synti.” Viimevuosisadan alun mies, joka kasvatti tyttärensä uskomaan itseensä ja hankkimaan ammatin ja oman uran ja joka ilmoitti tyttärilleen repivänsä vaikka selkänahastaan rahat heidän koulutukseensa, jonkinlainen feministi siis.

Perkele oli hänen lempisanansa ja hän piti sanaleikeistä ja sanailukisasta. (Jossa hän heitti meille lauseen, jota oli jatkettava niin, että siinä oli joko alku-, tai loppusointu ja tarinan täytyi jatkua, irrallisia lauseita ei hyväksytty. Itse hän kykeni lausumaan pitkiä pätkiä kalevalamitassa, vaikkei tietääkseni koskaan ollut lukenut kalevalaa.) Pieni mies, joka omien sanojensa mukaan eli ihan piruuttaan syöpänsä todennutta lääkäriä pidempään. Kunnoitettava äijä hänkin.

Itse asiassa kaikki sotiemme veteraanit ovat sankareita, ikävä vain, että heitä ja heidän mainettaan käyttävät hyväkseen ihmiset jotka eivät ole heidän arvoisiaan. Ihmiset kuten uusnatsit ja muut Tony Halmeet.

Kunnioitan vaimoani, jonka lapsuus oli monella tapaa, tosin eri syistä, vähintäin yhtä rankka kuin isänikin lapsuus ja joka on itkenyt kanssani kuollutta lasta, kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa ja silti hän on selvinnyt siitä kaikesta ja kasvattanut kanssani kolme lasta, joita kunnioitan ja rakastan enemmän kuin he arvaavatkaan.

Itse asiassa, vittu, mä kunnioitan lähes kaikkii ihmisii ja tätä vitun elämää jota me joudutaan elään.

Lueskelin tuon pienehkön kohun aiheuttaneen Herald Tribunen jutun Lordista ja suomalaisesta itsetunnosta. Koko juttu, siis sen ympärille noussut kohu, huvittaa minua. Kyseessähän on lehti, jonka levikki on alle 250 000 (Vertailun vuoksi, Hesarin levikki on 430 785) ja itse artikkeli oli loppuen lopuksi hyvinkin positiivinen.

Siinä ruodittiin asiaa jonka pitäisi olla jo kaikkien suomalaisten tiedossa; kansallista itsetunto-ongelmaamme. Eikös olisi jo aika myöntää, että meillä on itsetunto-ongelma, olemme kuin teini-ikäinen joka ei vielä kestä kuulla mitään negatiivista itsestään ja jos kuuleekin on heti vaihdettava tyyliä etteivät luokan pissikset ala kiusata. Ymmärtäisin tuon kitinän maineesta jos Suomi saisi ison osan tuloistaan turismista, mutta kun turismi Suomessa on niinkin pieni teollisuudenala kuin se on, niin ei moisilla pikkujutuilla kansallisesta näkökulmasta katsottuna ole mitään merkitystä. Josko Suomi-neidon olisi jo aika aikuistua ja lakata miettimästä mitä muut ajattelevat tuosta finnistä otsassani.

Sinällään hauskaa, että Alex Nieminen onnistui vetämään Hakkapeliitat ko. juttuun mukaan, mieleeni juolahti ajatus kuinka Renny Harlin saa tuosta idean tehdä elokuva Hakkapeliitoista ja sitten kitistään kun maailmalla suomalaisia luullaan hulluiksi talonpoikaissotureiksi. Vaikka elokuva olisi Hakkapeliittoja kohtaan yhtä ylistävä kuin Gibsonin Braveheart oli skotteja kohtaan, löytäisi joku siitäkin kitisemisen aihetta, jolleivät muut niin Ruotsissa majaa pitävä hammaslääkärin tytär.

“Finland, zero points” has become a source of deep embarrassment in the nation’s psyche,” says Ilkka Mattila
Häh? Mitä Ilkka Mattila oikein jauhaa? Ei kai nyt yhden showlaulukilpailun tulokset ole sentään kansalliselle itsetunnolle (Psyykkeelle? Whatever) häpeää aiheuta? Jos näin on niin Suomi-neito pitää äkkiä viedä plastiikkakirurgille itsetunnonkohotusleikkaukseen.

Mikseivät muuten lehdet jo aiemmin vetäneet kohua Herald Tribunen muista Suomi aiheisista jutuista? Siellähän on ollut juttuja ydinvoimalan rakentamisesta, Estoniasta, lätkästä, Suomen maailmanlaajuisesti poikkeuksellisesta kielilaista, klassisen musiikin helmistämme jne. (Koska ko. lehti on saatavillani luen sen aina kun muistan.) Eikös noista olisi saanut aikaiseksi kohua? Jaa, niin Lordin hirviönaama myy iltapäivälehtiä “kielisotaa” (In Finland battle of tongues) paremmin.

En nyt muista kuka tämän sanoi, olisiko ollut Donner? “Ei joku Euroviisuissa esiintyvä hirviö-bändi Suomen mainetta pilaa, ja jos pilaakin, niin asia (Ja Suomi) on unohdettu jo kesäkuussa.” (Euroviisut esitetään toukokuussa) Kuinka moni olisi muistanut Dana Internationalin, jollei sitä olisi mainittu ko. Herald Tribunen jutussa? Ainakaan minä en koko transsukupuolisuus (Mistä tulikin mieleeni, että pitääkin muistaa uudistaa Z-lehden tilaus, vaikka sekin on nykyisin tylsähkö.) kohua muistanut ennen kuin luin uudelleen siitä.

Jokohan Suomen kansan olisi aika kasvaa aikuisiksi ja unohtaa koko oman maineen varjeleminen kuvitelluilta uhilta, sillä tosiasiassa juuri ketään ei maailmalla kiinnosta Suomi, tai sen maine.
Hitto mihin on Suomi Finland Perkele! asenne kadonnut?

Minun piti laittaa tämä pitkähkö selvitys tuon Susanna Rahkosen julistuksen parodian jälkeen, mutta unohdin, joten tässä tämä nyt tulee.

Sinällään olen Susanna Rahkosen (Susanna Rahkonen: Prostituution sallimiselle ei ole perusteita )kanssa samaa mieltä, että ihmiskauppa ja prostituutio ovat monessakin mielessä ongelmallisia ja ilmeisesti monasti prostituutioonkin liittyy piirteitä jotka vähintäinkin lähentelevät ihmiskauppaa, tosin ainakin Anna Kontulan tutkimuksen (Linkki PDF-dokumenttiin jutun alapäässä) mukaan vähemmän kuin mitä julkisuudessa on esitetty.

Anna Kontulan mukaan “On viitteitä siitä, että Suomi on ihmiskaupassa merkittävä kauttakulkumaa. Sen sijaan vuoden 2004 loppuun mennessä ei viranomaisten tietoon ollut tullut yhtään ihmiskaupparikosta, jossa Suomi olisi ollut kohdemaana. Suomeen tulevat prostituoidut ovat yleensä hyvin tietoisia siitä, miksi ovat tänne tulossa, vaikka työn luonteesta ja ansaitsemismahdollisuuksista olisikin puutteellista tietoa (Kuulustelupöytäkirjat 2000-2005).”
Joten, ainakaan tuossa valossa ei voi sanoa, että suomalaisen seksipalveluiden kysynnän pienentäminen vaikuttaisi ihmiskauppaan, kauttakulkumaana toimimista on hankala estää ja käsittääkseni laki jo nyt antaa poliisille ja tullimiehille aseet tarttua siihen.

Itse asiassa se, että Suomi on ihmiskaupan kauttakulkumaa on häpeällistä, siihen tulisi keskittää enemmän poliisin vähäisiä resursseja.

Tilastojen valossa näyttäisi siltä, että Suomessa prostituoitujen asiakkaista pääosa on eronneita ja yksinasuvia miehiä, toisin kuin Rahkonen väittää. Tilastokeskuksen sivuiltä löytyvän selvityksen (Pekka Lith: Prostituution arvo jopa parisataa miljoonaa euroa.) mukaan suurin osa, noin 90 prosenttia, maassamme toimivista prostituoiduista on ulkomaalaisia.

Kun taas Anna Kontulan Prostituutio Suomessa tutkimuksessa todettiin, että prostituoiduista noin puolet on Suomalaisia. Ristiriitaistako? Eipä niinkään, jos lukee tuota Pekka Lithin selvitystä Prostituoidun kansallisuus viime kerralla tilaston kohdalta huomaa, että Suomessa tapahtuvassa seksikaupassa yli puolessa kaikista tapauksista edellisellä kerralla palveluja on ostettu suomalaiselta prostituoidulta.

Ja saman Pekka Lithin selvityksen mukaan prostituutio on Venäjällä tiukasti järjestäytyneen rikollisuuden hallinnassa. Nyt kun suomalaiset käyttävät venäläisten prostituoitujen palveluita Suomessa on Suomen viranomaisilla edes pieni, kylläkin häviävän pieni, mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Mahdollisen seksinostokiellon tullessa voimaan tämäkin mahdollisuus kadonnee lähes täysin, asiakaskunnan kadotessa joko rajan taakse, Venäläisten parittajien pitämiin tiloihin Suomessa (Jossa toimivat prostituoidut ovat hyvin tiukassa talutushihnassa, jottei asiakaskunnalle tulisi ongelmia sillä asiakaskunnan turvaaminen on parittajien etujen mukaista.), tai tuossa Anna Kontulan tutkimuksessa mainittu “täsmäpalvelu” (Selvitän alempana tuon termin merkityksen), johon on hankala puuttua, lisääntyy.

Mielenkiintoista onkin se, että Pekka Lithin mukaan 64,3%:ssa edellisellä kerralla prostituoitu on ollut ulkomaalainen ulkomailla, eli näyttää siltä, olettaen että Lith on oikeassa, että tuo seksin ostamisen kieltävä laki ei pääosaan tapauksista purisi lainkaan.

Rahkonen perustelee myynnin sallimista sillä, että jos seksin myyminen kiellettäisiin prostituoitujen halukkuus toimia todistajana paritusoikeudenkäynneissä vähenisi. Kuvitteleeko hän, että ulkomaalaiset prostituoidut, olivat he sitten parittajan alaisuudessa toimivia, kuten ilmeisesti useimmissa tapauksissa asian laita on, tai yksityisyrittäjiä, innostuvat todistamaan Suomalaisessa oikeusistuimessa ostajaa ja parittajaansa vastaan, kun kuitenkin hyvin tietävät, että heidät karkoitetaan takaisin kotimaahansa, jossa vastassa olisivat kurinpidolliset toimenpiteet moisesta petoksesta ja vähintäin ansionmenetykset? Eiväthän he nytkään todista parittajiaan vastaan, miksi tekisivät niin jatkossakaan? Ehkä se osa prostituoiduista jotka ovat yksityisyrittäjinä toimivia suomalaisia saattaisi todistaa oikeudessa ostajaa vastaan, edellyttäen, että siitä on heille hyötyä. Mikäli hekin aikoivat jatkaa alalla, niin tuskinpa he haluavat asiakkaan pettajän mainetta.

Ja viime aikoina on yleistynyt ns. “täsmäpalvelut”, eli nainen tulee muutamaksi päiväksi Suomeen jonkin miehen luokse ja palaa takaisin kotimaahansa. Kuinka seksinostokielto purisi tähän? Ainahan tilatun prostituoidun voi väittää tekevän kotitaloustöitä, joita hän, ilmeisesti eri korvausta vastaan, saattaa tehdäkin. Tämän kaltainen keikkatyö epäilemättä lisääntyy mikäli ostokielto tulee voimaan.

Rahkonen selittää, vedoten Ruotsin kokemuksiin, että seksinostokielto purisi kysyntään. Tätä minä epäilen, Suomen ja Ruotsin ero on siinä, että iso osa suomalaisista asuu – ajallisesti ja matkallisesti mitattuna – suhteellisen lähellä Venäjän rajaa, jonka takana seksipalveluita on yllin kyllin tarjolla. Uskon muuten, että Ruotsissakin käytetään paljon hyväksi rajojen takana toimivia prostituoituja. Ja käsittääkseni Ruotsistakin on kantautunut tilastoja ja tutkimuksia jotka eivät tue Rahkosen väitettä, Ajankohtaisen kakkosen haastattelussa Rahkonenkin myönsi, että Ruotsista tulee ristiriitaisia tietoja ostokiellon vaikutuksista prostituutioon.

Mitä tulee Lyly Rajalan puheisiin miesten biologisista tarpeista; eivätkö nuo miesressukat kykene hillitsemään niitä biologisia tarpeitaan? Mikäli eivät, niin eihän hitto vie sellaisia huithapeleita jotka ovat peniksensä vietävissä, pitäisi päästää mihinkään merkittävään asemaan päättämään asioista, tiedä vaikka tissipari saisi heidät täysin pois tolaltaan (Hmm…mieleeni nousee Matti Vanhasen kuva…) ja sitten päättäjää viedään allekirjoittamaan herranties mitä sopimuksia, jotta saisivat nännin suuhunsa imettäväksi. Sovinistien parjaamat kuukautiset sentään tapahtuvat määräaikoina, Lylyn & Co. – siis miehet jotka ilmeisesti eivät tarpeitaan kykene hillitsemään – ovat biologisten tarpeidensa vietävänä 24/7/365…

Minä muuten olen naivisti kuvitellut, että naisilla on seksin osalta ihan samat biologiset tarpeet kuin miehilläkin, sekä lasten hankkimisen (Miehet tosin tuppaavat haluamaan lapsia naisia myöhemmällä iällä, mihin syynä lienee naisten biologia.), että nautinnonkin osalta.

Henkilökohtaisesti vastustan seksinostokieltoa kahdesta syystä:
- Epäilen onko sillä mitään käytännön vaikutusta prostituutioon, ja se saattaa jopa vaikeuttaa heidän asemaansa.
- Ajatus siitä, että kielletään ostaminen, mutta sallitaan myymien tuntuu minusta väärältä.

Ainoa tapa jolla venäläisten naisten prostituutio suomessa vähentyisi olisi tuon itärajallamme olevan elintasokuilun kaventuminen sellaiselle tasolle ettei Venäläisten naisten enää tarvitse myydä itseään suomalaisille miehille.

linkkejä:
Anna Kontula: Prostituutio Suomessa (PDF dokumentti)

Seksialan liitto Sallin lausunto Eduskunnan lakivaliokunnalle hallituksen esityksen HE 221/2005 vp johdosta

No niin, noudatan omaa neuvoani ja heitän ilmoille yhden ideani, jota yritin jo myydä, mutta jota kukaan ei ostanut, minulle tosin riittäisi se, että saisimme sen verran rahoitusta, että voisin testata konseptiani.

Käydessäni taannoin Itäkeskuksen Free Record shopissa hakemassa tilaamaani Nick Caven & Bad Seedsin levyä, mieleeni juolahti uusi tapa tuoda radiokuunnelmia kuluttajien, jotka eivät juuri radiota – tai ainakaan radiokuunnelmia – kuuntele, saataville.

Free record shop tarjosi tuolloin, mahdollisesti vieläkin, kännykkään downloadattavaksi musiikkia ja tästä sain idean:

Mitä jos lyhyen radiokuunnelman, tai miksei kännykän pienelle näytölle optiomidun lyhytelokuvankin, osia tarjottaisiin kuluttajille kännykkään ilmaiseksi downloadattavaksi? Jos teos on tarpeeksi hyvä, saisi parhaimmassa tapauksessa kuluttajat metsästämään ostoskeskuksessa eri kaupoissa downloadattavaa teosta, jonka sisään taitava käsikirjoittaja onnistuisi huomaamattomasti sijoittamaan ko. kaupassa myytävien tuotteiden mainoksia.

Ja tarvittaessa downloadaamisen aloitukseen voisi laittaa viipeen, joka on niin pitkä ettei sekuntien kulkemista ruudulla jaksa tuijoitella, jolloin asiakas kiinnittäisi huomiota kaupassa myytäviin tuotteisiin, mutta jonka pitäisi olla tarpeeksi lyhyt ettei kuluttaja menettäisi mielenkiintoaan. Ja jos sitten teokseen sujuvasti ympätyssä mainoksessa vielä mainostettaisiin tuotetta saattaisi parhaassa tapauksessa kuluttaja haksahtaa tuoteen ostoon.

Luulisin, että näillä argumenteilla voisi saada liikkeet osallistumaan teoksen tekemiseen ja parhaassa tapauksessa teoksen tekijät jäisivät voitollekin.

Koska mitä todennäköisimmin kohderyhmiä olisivat nuoret ja nuoret aikuiset, olisi varmaankin hyvä testata ideaani pienimuotoisella ihmissuhdekomedialla.

Täytyykin kysellä josko TAIK, jolla olisi tarvittava osaaminen, olisi kiinnostunut ideasta. Itse asiassa minulla ja yhteistyökumppaneillanikin on tarvittava osaaminen, muttei aikaa tai varoja, paitsi jos joku maksaa tarpeeksi (Vink, Vink), jotta ne muista projekteistamme, jotka voisivat hetken odottaa, voisi laittaa On Hold – tilaan.

Olen viimeisen vuoden aikana ollut mukana muutamassa taideprojektissa (Itse asiassa juuri tulin ryyp…taideprojektin starttipalaverista.), joista minulla on pääosin vain hyvää sanottavaa ja koska olen teknokraatti, jolla on humanistin sydän ;-P, olen huomannut, että sekä teknologia-, että taidepuolella olisi opittavaa toisiltaan.

Taidepuolella homma tuntuu menevän niin, että on idea ja sitä lähdetään työstämään yhdessä eikä kukaan kontrolloi mitä tehdään. Edetään ilman minkäänlaista suunnitelmaa tai aikataulua joita seurattaisiin, ja jokaisen omat ideat on, jollei nyt otettava mukaan juttuun, niin ainakin kaluttava loppuun ja idean esittäjä ei luovu ideastaan ennen kuin siihen on kulutettu suunnattoman paljon kaikkien aikaa ja vaivaa. Mikä sitten aiheuttaa kustannuksien kasvamista ja monasti koko projektin kaatumista.

Ei luovuudenkaan tarvitse olla päättömien kanojen säntäilyä. Luovillekin projekteille – taidepiirit muuten eivät tunnu ymmärtävän, että teknologiapuolellakin monet R&D projektitkin vaativat luovuutta – voidaan tehdä projektisuunnitelma heti alussa ja määrätä henkilö joka on vastuussa projektin etenemisestä, mikä ajatus tuntuu kammottavan taiteilijoita. Ilmeisesti he pelkäävät, että menettävät sen paljon puhutun taiteellisen vapautensa. Toki nykyiselläänkin vedetään jonkinlaiset suuret linjanvedot projekteille, mutta niitä ei kukaan tunnu noudattavan, puhumattakaan, että olisi joku joka olisi jotenkin kärryllä siitä missä mennään ja mitä olisi tehtävä ennen kuin voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Se, että projektilla on vetäjä, suunnitelma ja aikataulutus, ei tarkoita sitä etteikö suunnitelmia ja aikatauluja voi, ja pidäkin, muuttaa pitkin matkaa, mutta vain pätevistä syistä. Toimiihan tämänkaltainen suunnitelmallisuus esim. teatterissa ja elokuvateollisuudessa. (Tai näin oletan, minulla ei ole mitään kokemusta teatterista.) Taidepuolella on monia muitakin ongelmia, ei vähäisimpänä ihmisten egon suuruus, mutta tämä projektien kaoottisuus on ollut esteenä jo muutamankin projektin, joihin olen osallistunut, etenemiselle varsinaiseen toteutusvaiheeseen asti.

Joten, hei taiteilijat, mitä jos kokeilisitte projektiin osallistuvien ihmisten ensimmäisten tapaamisten aikana vetäistä pystyyn projektisuunnitelman, aikataulut, määritellä ihmisten osaamisalueiden mukaiset vastuualueet ja koko hommalle projektikordinaattorin? Taidekin, kaikkine kantaaottavuuksineen, on projektiin osallistuville työtä, olkoonkin, että useimmiten huonosti palkattua, tai jopa palkatonta.

Teknologiapuolella taas olisi opittavaa siitä kuinka kannattaa esittää projektiin osallistuville ihmisille omat – ne tyhmätkin – ajatukset. Sillä koskaan ei tiedä mitä moisesta saattaa porukan pähkäillessä syntyä. Alkuperäinen idea saattoi olla tyhmä, mutta kun sitä työstetään saattaa esiin pompata idea joka toimii. Monasti insinöörit tuntuvat varjelevan aivan liikaa omaa mainettaan (yli)älykkäänä luonnontieteilijänä, mikä aiheuttaa sen, että esiin tuodaan vain ajatuksia jotka ovat 100%:n varmasti toteuttamiskelpoisia – ja mielellään 10^10 kertaa jo kokeiltuja – ja auttaako se nyt minkään uuden syntymistä?

Menestyksekkäimmistä insinööri-ideoista/tuotteista useimmat ovat alunperin olleet muiden insinöörien mielestä typeriä, tai vahinkoja, kuten esim. SMS:ien menestys.

Toinen asia on ideoiden ja jopa tuotteiden markkinointi, insinöörit eivät osaa markkinoida ideoitaan, mistä syystä se insinöörien paljon parjaama markkinointiosasto on perustettukin — johtajat ymmärtävät tämän puutteen insinööreissään. Mutta ongelmana tässä on se, että kun ei osata tarpeeksi markkinoida ideaa/puolivalmista tuotetta johtoportaalle, ajaa johtoporras projektin alas jo kauan ennen kuin mitään markkinointiväelle esitettävää on olemassa.

Toki, kun projektia toteutetaan täytyy ideat arvioida ja jättää sellaiset jotka eivät ole toteutuskelpoisia ja siirtyä seuraavaan hommaan. Mutta nykyisellään on hyvin harvoja uutta luovia insinööritiimejä, vain koska kaikki varjelevat mainettaan. Ja kaikki haluavat lyödä toisten ideat alas “fysiiikan lakien vastaisina“, edes yrittämättä miettiä miten moisen toteuttaminen olisi mahdollista, olisiko olemassa kiertotie? Moiseen ajatteluun insinöörit sortuvat vasta pakon edessä.

Eli, hei insinörtit, mitä jos yrittäisitte unohtaa sen varovaisuuden ja toisitte absurdeiltakin kuulostavia idoitanne muun porukan käsiteltäväksi? Minkä lisäksi uskokaa siihen mitä teette, myykää ideanne johtoportaalle. Joskus siinä saattaa maine vähän ryvettyä, mutta onnistumisten jälkeen ne mokat unohdetaan. Ja jos ette voi luottaa itseenne sen vertaa, että uskoisitte joskus onnistuvanne, niin ehkä olisi aika miettiä oliko uravalinta aivan oikea.

Ja jollei johtoporras voi unohtaa mokia vaikka tiimi myöhemmin menestyisikin, ei sellaiseen – Dilbertin sarjakuvien dokumentoimaan – työpaikkaan kannata jäädä.

Meinasin mainita insinööreistä joiden urakehitys on linjamanageriksi, mahdollisesti korkeammallekin, nousemista, ja kuinka tämä ei aina ole hyvä idea, koska parhaat insinöörit ikävä kyllä harvoin omaavat juuri minkäänlaisia sosiaalisia taitoja (Stereotypia, joka ainakin minun kokemusteni mukaan on todellisuutta.), mutta siitä onkin jo puhuttu julkisuudessa joten on vain toivottava, että yritysten johtajat oppivat valitsemaan ihmisten kanssa toimeentulevia mangareita, jotka toimivat johtajiston ja työntekijöiden väliportaana ottaen kummatkin huomioon. (Ideaalitapauksessa linjamanageri on työntekijöiden puolella, mikä lienee jo liikaa vaadittu…)

Olisi noista taide-, ja teknologiaprojektien eroista muutakin sanottavaa, mutta nuo nyt olivat ne päällimäiset mieleen tulleet, loput ideani heitän esille seuraavassa palaverissa…

Kaverini, joka asustelee tätä nykyä Ruotsissa, käväisi luonamme ja kertoi tarinan opiskeluajoiltaan:

Opiskellessaan opettajaksi hän oli ollut kesätöissä lastentarhassa ja toiminnan tiimellyksessä yksi pojista oli sotkenut paitansa ja kaverini lähti kuljettamaan häntä kylpyhuoneeseen pestäkseen naaman ja vaihtaakseen paidan. Äkkiarvaamattomasti poika oli kiskaissut itsensä irti, riisunut paidan ja kamalasti huutaen oli juossut ympäriinsä ja törmännyt pöytään, mikä sekään ei hidastanut raivostuneen pojan menoa. Säikähtänyt kaverini otti pojan kiinni ja kävi istumaan lattialle pitäen raivoavaa poikaa tiukasti sylissään kunnes tämä oli rauhoittunut. Poikaa hakemaan tulleelle isälle tapahtuma oli kerrottu ja hän oli sanonut: “Eipä siinä mitään, sattuuhan tuollaista.” Asia oli sillä selvä.

Tai niin ystäväni luuli.

Seuraavana aamuna oli pojan äiti tullut suu vaahdossa raivoten paikalle ja vaatinut tavata johtajaa. Johtajalle hän oli sitten vaatinut vähintäin kaverini erottamista ja ehkä syytteeseenpanoa koska kaverini oli syyllistynyt vapaudenriistoon ja pahoinpitelyyn ja ties vaikka pedofiliaan, sillä eihän normaali mies pidä väkisin sylissään puolialastonta lasta.

Kaverini onneksi tapauksella oli ollut, muiden lasten lisäksi, todistajana kaksi vakituista lastentarhanopettajaa, minkä lisäksi kyseinen poika oli aijemminkin saanut vastaavia kohtauksia, joten asia jäi siihen.

Mutta hän oli jäänyt miettimään mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi ehtinyt viemään pojan kylpyhuoneeseen ja kohtaus olisi tapahtunut siellä? Siellä hän olisi tuolloin ollut yksin lapsen kanssa ja kylpyhuoneessa poika olisi voinut kolhia itseään pahastikin ennen kuin kaverini olisi ehtinyt hillitä häntä, jolloinka olisi ollut hankala todistaa ettei hän ollut satuttanut poikaa, pedofiliasyytteistä puhumattakaan, tuolloin ainoa hänen puolellaan oleva todiste olisi ollut pojan aijemmin saamat raivokohtaukset.

Kaverini oppi tapauksesta sen ettei itse missään tapauksessa halua lastentarhaan töihin. Ei ole mitenkään ihme, ettei lastentarhoihin saada miehiä töihin, palkka on huono, minkä lisäksi aina löytyy joku joka epäilee lasten kanssa työskentelevää miestä pedofiiliksi, kumma kyllä lasten kanssa työskenteleviä naisia ei moisesta epäillä. Ruotsissa ei ilmeisesti moisia epäilyjä ole, ainakaan julkisesti, esitetty vaikka muutoin Ruotsi kuulemma on seksihysterinen maa, jossa kaikki seksuaalisuuten liittyvä on suurennuslasin alla.